Ei vieläkään mitään oireita. Testasin myös aamulla ja negahan se oli. Kirkkaasti.
Heitin kyllä hanskat tiskiin jo eilen. Satuin näkemään naamakirjassa entisen kollegan "masukuvan" (voi yök miten inhoan tuota sanaa), jossa patsastellaan rv16. Vatsakumpu näyttää siltä, kuin oma mahani suklaapatukan jälkeen. Vielä toissapäivänä tuumasin, ettei muiden raskausuutiset oikein tunnukaan nyt miltään, mutta äkkiä se mieli ja tuuli näköjään muuttuu. Murjotin koko illan, vaikka tiedän tasan tarkkaan ettei toisen onni ole itseltä pois. Murjotin, koska tiesin, että hekin ovat käyneet läpi hoitoja. Murjotin, koska se en ole minä siinä kuvassa.
Murjotin, koska tämä oli viimeinen mahdollisuuteni olla raskaana.
En oikeastaan sure vielä sitä, että meille ei tulekaan lasta, koska sitä ei voi vielä tietää osaako vaimon kroppa sitä tehdä, vaan suren lähinnä sitä kokemuksen menettämistä. Olin aina ajatellut olevani joskus raskaana ja haluaisin..siis halusin kokea sen. Halusin tietää miltä se tuntuu. Olen nähnyt vuosikausia unia raskaana olemisesta ja synnytyksestä. Niissä unissa on aina se sama poikalapsi, eri ikäisenä vain.
Ja nyt se kokemus jää minun osaltani välistä.
Kävin toissapäivänä työhaastattelussakin ja yritän pitää mielialan korkealla senkin vuoksi. Haastattelu meni aika hyvin, vaikka vaikea olikin. Palkka taas on sitä luokkaa, ettei enää tarvitse miettiä riittääkö rahat uusiin hoitoihin vaimon kohdalla. Yritän siis myös ajatella mahdollista negaa positiivisen kannalta: jos en olekaan raskaana, ei tarvitse uudessa mahdollisessa työpaikassa kesken koeajan heti olla kertomassa tulevasta äitiyslomasta. Tienaisin myös paljon paremmin kuin vaimoni, jolloin vaimo saisi rauhassa olla poissa töistä muksun kanssa kotona, koska hän ei erityisemmin edes pidä työstään.
Mutta silti. Tympiihän tämä. Olen 31 ja raskautumishaaveeni on sunnuntaihin mennessä kuopattu.