"Ovatko lapset ihmisoikeus" pohtimiseni saa jatkoa tänään ja kirjoitan hieman adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta.
Kuten olen muutaman kerran aikaisemmin maininnut (mm. täällä), niin adoptio oli meille ensimmäinen, looginen keino lasten hankinnalle. Se kuitenkin kaatui asuinmaamme asettamiin kriteereihin, joista osa relevantteja, osa irrelevantteja. Meille se ei siis ollut vaihtoehto, ainakaan lähitulevaisuudessa.
Adoptioprosessissa vanhempien kelpoisuus arvioidaan tarkastamalla vanhempien motiivit ja ikä, taloudellinen tilanne, rikosrekisteri ja terveydentila. Kaikki adoptiovanhemmat myös käyvät läpi useamman keskustelun sosiaalityöntekijöiden kanssa, heidän kotinsa tarkastetaan, heidän elämänsä tarkastetaan. Tämä kaikki kuulostaa järkevältä, jos olet täysin terve, nuhteeton, keskiluokkainen ja hetero. Jos olet mitään muuta, asia alkaa näyttäytymään hieman erilaisena.
Minä ymmärrän hyvin, että adoptiossa katsotaan lapsen etua. Niin sen täytyy ollakin. Mutta käytännössä adoptioprosessissa haetaan virheettömiä vanhempia, täydellisiä ihmisiä. Ovatko ainoastaan täydelliset ihmiset kelpoisia vanhemmiksi? Käsi sydämelle kaikki lapselliset - oletteko te virheettömiä?
Olen kuullut tarinoita, miten adoptioprosessissa olevat eivät uskalla käydä prosessin aikana lääkärissä vain adoptiokelpoisuuden menettämisen pelossa. Kuinka diagnosoitu ja hoidettu depressio on estänyt adoptoinnin. Kuinka väärää sukupuolta rakastaminen on estänyt adoptoinnin. Kuinka mikä tahansa elämänmullistus voi estää adoption.
Uskokaa tai älkää, mutta kun ensi kertaa luin Satu Taiveahon ja Antti Kaikkosen adoptioprosessin kariutumisesta, minulta pääsi itku. Ei sen takia, että olisin kyseisen parin elämää koskaan seurannut tai heitä millään tavalla ihaillut, vaan lapsettoman vanhemman tuskan ja turhautuneisuuden vuoksi. Antti Kaikkosen vaalirahasotku vei heidän kelpoisuuden vanhemmuuteen. Hän on kelpoinen edustamaan Suomen kansaa, muttei kelpoinen isäksi. Ei vaikka hän ja vaimonsa ovat läpikäyneet koko prosessin ja valmistautumisen. Ovat motivoituneita ja valmistautuneita vanhemmiksi.
Ja sitten kun Taiveaho ja Kaikkonen iloitsevat sijaisvanhemmuudesta, niin heitä syytetään itsekkyydestä. Kuinka huostaanoton taustalla on aina tragedia. Kuinka omat juuret ovat tärkeämmät kuin sijaisjuuret. Olen samaa mieltä, että huostaanoton taustalla on aina tragedia. Mutta yleensä se tragedia tarkoittaa, etteivät vanhemmat kykene tai halua tarjota lapselleen turvallista ja hyvää elämää. Minulta saa hyvin vähän sympatiaa tarinat, joissa "sossuntädit ovat vääryydellä vieneet lapset heidän rakastavilta vanhemmiltaan..."
Lapsettomat vanhemmat joutuvat täyttämään kaikki mahdolliset kriteerit ja tämänkin jälkeen heitä syytetään itsekkyydestä haluta lapsi. Samalla raskaana olevat narkkarit piikittävät itseään asematunnelissa ison mahansa kanssa. Ehkä heidän on suostuttava hoitoon pitääkseen lapsensa, mutta tämä ei tarkoita, että he lopettaisivat aineiden käytön. Lapsettoman vanhemman kelpoisuuden isäksi vie luottamustoimen väärinkäyttö, mutta perheensä pihalle satunnaisesti ajava naapurinsetä tönäisee parin kolmen promillen humalassa koululaisen suojatieltä. Ei häneltä evätä isyyttä.
Elämä ei ole reilua. Siinä missä adoptiokelpoisuuden kriteerit ovat tärkeitä, ne eivät saisi olla ehdottomia. Olen maininnut tämän jo monta kertaa tässä blogissa, mutta mainitsen jälleen: meitä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä on niin helppo kyykyttää. Meille on helppo tulla moralisoimaan halusta saada lapsi edes jollain keinolla, lässyttämään kuinka luonto kyllä tietää, syyllistämän kuinka huostaanotettujen lapsien vanhemmat ovat uhreja, kuinka adoptiolapsen parasta ajatellen luottamustoimen väärinkäyttö on este vanhemmuudelle.
Ja mitä homoparien adoptointiin tulee, niin mielestäni perhe, jossa vallitsee turvallinen, rakastava ja kunnioittava ilmapiiri on aina parempi kuin perhe joka on turvaton, rakkaudeton ja alistava.