Tapasin nykyisen mieheni reilut seitsemän vuotta sitten, koska olimme vastikään aloittaneet samassa työpaikassa. Aluksi olimme vain työkavereita mutta pian suhteemme eteni myös työn ulkopuolelle. Naimisiin menimme viime keväänä. Heti toisilla tai kolmansilla treffeillä mainitsin miehelleni, että en voi saada lapsia. Olin oppinut tämän pari vuotta aiemmin kantapään kautta, koska yksi aiemmista poikaystävistäni laittoi suhteen poikki juurikin tästä syystä. Se oli musertavaa ja avasi silmäni asian vakavuudesta. Siihen saakka olin ajatellut, että kunhan itse olen sujut asian kanssa, niin se on tarpeesksi. Ei ei – se on vasta puolet ongelmasta. Mieheni mietti asiaa hetken ja hyvin asiallisesti mainitsi, että hänelle on tärkeää löytää ensin SE oikea kumppani ja vasta sitten katsotaan, kuinka mennään eteenpäin. Taisi olla juuri tuo hetki, kun mieheeni rakastuin...
Meille oli selvää, että häistä seuraava askel on lastenhankinta. Pian kihlojen jälkeen aloinkin toden teolla selvittämään adoptioprosessia, koska minulle se oli aina ollut ainoa vaihtoehto. Jotenkin olin pitänyt koko aiheen taka-alalla, koska se oli mielessäni iso, byrokraattinen möykky ja kuittasin sen uskottelemalla naivisti, että mennään naimisiin, täytetään paperit, odotellaan pari vuotta ja haetaan vastasyntynyt kotiin. Yhtä naivia oli jeesusteleva asenteeni, että jos en voi itse lapsia tehdä, niin ei tähän maailmaan niitä enää väkisin lisääkään tarvitse tehdä, vaan voimme pelastaa jonkun orvon kohtalon adoption kautta.
Ensimmäinen surffailu päättyi kyyneliin, niin päättyi myös pari seuraavaakin ja koko aihe oli ahdistava ja surullinen. Maassa, jossa asumme, ei adoptio ole sallittua alle 35-vuotiaille, riippumatta siviilisäädystä tai elämäntilanteesta. Meille tämä olisi merkinnyt vähintään 5 vuotta silkkaa odotusta. Tämän lisäksi ”kotimainen” adoptio on pitkä, jopa mahdoton, prosessi ja ulkomaisen adoption jonotusajat myös pitenemään päin, koska monet maat, kuten Venäjä, ovat viime vuosia vähentäneet ulkomaille adoptoitujen (huom. terveiden!) lasten määrää. Mikäli adoptiota haluaa nopeuttaa tai siis omia mahdollisuuksia kasvattaa ylipäänsä saada adoptiolapsi, on oltava valmis ottamaan mahdollisesti vammainen lapsi. Sairas lapsi ja epävarmuus sairauden vakavuudesta tuntui pelottavalta.
Heti alusta saakka mieheni mainitsi sijaissynnytyksestä. Alkuun vain kohautin olkiani epäuskoisesti, sillä minulle se oli vain kyseenalaista Hollywood-legendaa. Sitten hän näytti minulle ensimmäiset googlauksensa ja esitteli maita, joissa sijaissynnytys on mahdollista. Katselimme silmät pyöreinä kuvia onnellisista hetero- ja homopariskunnista vauvoineen, mutta myös hintoja. Kun Yhdysvalloissa hinnat huitelivat toistasataatuhatta dollaria, niin Ukrainassa lupailtiin lapsia 20 000 eurolla. Nopeasti surffaus päätyi myös uutisiin toiminnan epäeettisyydestä ja kuinka hyväuskoiset ja epätoivoiset pariskunnat ovat menettäneet omaisuutensa huijauksiin ja kuinka köyhiä sijaissynnyttäjiä riistetään ”lapsitehtaissa”. Se pieni toivonpilke, jonka sijaissynnytys herätti, alkoi nopeasti himmenemään kaikesta negatiivisesta uutisoinnista.
Sattumalta mieheni huomasi, että yksi jenkkitoimisto mainosti sivuillaan tulevansa piakkoin maahamme ja tapaamaan kiinnostuneita pariskuntia. Ilmoittauduimme oitis konsultointiin ja siellä me istuimme kabinetissa, yhdessä kaupungin hienoimmista hotelleissa. Edessämme istui ystävällinen, mutta hyvin lakimiehen (no, hän ON lakimies) oloinen välitystoimiston perustaja. Hän esitteli meille prosessia, enimmäkseen lakipykälien ja vakuutusasioiden muodossa. Toisaalta olimme kauhistuneista kaikista lakikiemuroista, mutta toisaalta myös helpottuneita, että kaikki oikeudet ja vastuut on niin selvästi eritelty ja sopimuksiin kirjoitettu. Ensimmäinen mielikuvahan netin perusteella oli hieman arveluttava, että entä jos jokin menee vikaan, millainen sotku siitä tulee ja tulemmeko huijatuiksi. Oli myös selvää, että kyse on myös isoista rahoista, ei me muuten luksushotellin kabinetissa istuta ja maistella praliineja keskustelun lomassa.
Lakipykälien jälkeen, perustaja poistui ja paikalle tuli nallekarhun oloinen mies, joka oli miespartnerinsa kanssa saanut sijaissynnytyksen kautta pojan. Tämä tapaaminen oli rento ja epävirallinen. Mies kertoili prosessista itsessään, ja kuinka yhteistyö ja yhteydenpito sijaissynnyttäjän kanssa toimii. Olimme yllättyneitä, että sijaissynnyttäjän kanssa pidetään tiivisti yhteyttä, hänen mukaansa mennään rakenneultraan, hänen kotonaan voi käydä tapaamassa hänen perhettään ja jopa ottaa kummiksi omalle lapselleen! Alkuun kyllä tuntui vastenmieliseltä ajatus, että olisin tyyliin hedelmöityksessä mukana pitämässä sijaissynnyttäjämme kädestä kiinni, koska niin.. minunhan se pitäisi olla siinä pedillä eikä hänen.
Tämän tapaamisen jälkeen ajatus sijaissynnyksestä alkoi tuntumaan varteenotettavalta vaihtoehdolta, mutta seuraavaksi puoleksi vuodeksi asia jäi täysin hääorganisoinnin jalkoihin.
