Kaksi vuotta sitten nielaisin viimeisen e-pillerini. Hykertelin itsekseni miten meistä kohta tulee äiti ja isä, miten jännittävää. Tämä oli meidän oma salaisuus.
Projektiamme varjosti kuitenkin heti kuukautiskiertoni, tai oikeastaan sen olemattomuus. Muutaman tipattoman kuukauden jälkeen lähdin metsästämään kuukautisvuotoa lääkäriltä. Vuoden verran söin sitä ja tätä pilleriä, tikuttelin ovulaatiota ja negatiivisia raskaustestejä. Kuuntelin yliopiston terveydenhuollossa miten munasarjani vaikuttavat vähän monirakulaisilta, mutta hyvin menee. Kunhan rentoudut ja vähennät liikuntaa, sitten se tärppää! Ja miehen siemenneste on vähintäänkin loistavaa.
Viime keväänä sitten siirryimme julkiselle oikeisiin lapsettomuustutkimuksiin. Minä sain lähes puhtaat paperit (edelleen vähän näyttää monirakkulaisilta), kaikki näyttää hyvältä, kyllä se sieltä tulee. Paitsi kappas, siittiöissähän on vasta-aineita ja reilusti onkin. Siinähän se lukee, siemennesteanalyysissa. Tarvittiin vain kolme lääkäriä, että se huomattiin. Sitten olikin aika selvää, ettei se lapsi ihan vaan rentoutumalla tulekaan.
Kesän korvalla aloitimme hoidot yksityisellä. Nyt takana on yksi inseminaatio, yksi ICSI ja kaksi PASia. Kaikki tuloksettomia. Ensimmäinen PAS tuotti positiivisen kotitestin, mutta osoittautuikin veritestillä olemattomaksi HCG-arvoksi. Olin yhden päivän onnellisesti raskaana, tai ainakin luulin niin. Viimeisen negatiivisen raskaustestin tein reilu viikko sitten ja nyt alavatsa pingottaa kymmenen kasvavan munarakkulan ansiosta.
Takana on niin paljon ikävää ja edessä on ainakin paljon epävarmuutta. Toivottavasti jossain vaiheessa myös jotain hyvää. Perustin tämän blogin, koska tarvitsen tavan käsitellä tätä asiaa. Tätä lapsettomuutta, epätoivoa, toivoa ja pettymystä. Tätä mitä ei pitänyt meille käydä, meillähän pitäisi jo olla oma pieni. Ja tämän piti olla vauvablogi.