Ennen sunnuntai aamupäivä oli lempihetkeni lähteä ulos lenkille. Tämä oli ennen kuin aloin huomaamaan, että sunnuntai aamupäivät ovatkin varattu pienten lasten perheille. Isät tuovat pikkusensa leikkipuistoon meidän ikkunan alle ja lenkkipolut täyttyvät onnellisista pienistä perheistä vaunuineen. Ja sitten olen minä, joko juoksemassa pää punaisena kiukkua pakoon tai vetämässä koiraparkojani vaunujen alta pois tien sivuun. Otollista aikaa vauvakateudelle.
Olemme nyt juuri siinä iässä, että kaveripiirissä on häät tanssittu ja lapset ovat listalla seuraavana. Vauvoja on yhtäkkiä tulossa kaikille; niin kavereille, sukulaisille, työtovereille kuin tuttujen tutuillekin. Niitä on kaikkialla, paitsi meillä. Yritän parhaani mukaan tukahduttaa tämä kateuden niitä onnellisia kohtaan, joille oma lapsi on suotu. Samalla kuitenkin pelkään kuollakseni, että kohta joku ystävistämme kertoo ilouutisia alkaneesta raskaudesta.
Ensi viikolla meidän vauva-projektimme ottaa taas yhden askeleen eteenpäin, kun munasoluja kerätään alkiodiagnostiikkaa varten. Punktiota edeltää kuitenkin vielä yksi henkisesti raskaampi tilaisuus, nimittäin ystäväperheen pikkuvauvan syntymäpäiväjuhlat. Hetkeksi saan taas syliini vauvan, joka ei ole meidän. Ja väkisinkin mietin, kuinka pitkä tie on vielä siihen hetkeen, kun oma pikkuinen on sylissä. Vai onko tie loputon?