Aika ajoin olen onnistunut valehtelemaan itselleni, että lapsettomuuden henkinen käsittely on kohdallani edennyt johonkin suruttomaan sfääriin ja että en enää oikeastaan yhtään niin paljon velloudu murheeseeni, ole katkera ja kateellinen tai toivo joka kuukausi turhia. Että kun en oikeastaan itkekään enää juuri koskaan kohtaloani, olen kai hyväksynyt sen. Että kun kuulen kaverini saavan pian neljännen lapsensa, eikä tunnu missään, minun on täytynyt tulla jotenkin eheämmäksi. Ennen sentään tirautin itkun joka kerta, kun kuulin jonkun raskaudesta.
Kyllä tällaiset illuusiot on tehty rikottavaksi. Minun tapauksessani edellä mainittu illuusio rikkoutui ehkä edellisellä viikolla ruokakaupan kassajonossa tuijottaessani iltalehtien otsikoita. "Carl Philip ja Sofia odottavat vauvaa!" siellä luki, "Yllätys!" tai jotakin sellaista. Mikä yllätys tuo nyt muka on, teki minun mieli huutaa, kaikillahan tärppää heti häiden jälkeen! Onhan se ihan odotettavissa, että täydellisillä ihmisillä elämä etenee niin täydellisesti kuin täydellisessä suunnitelmassa lukee!
Pidin sisälläni, telkesin katkerat ajatukseni mielen pimeimpään kolkkaan. Turvallisesti kaltereiden paremmalta puolen niitä tarkasteltuani on todettava, että metsään meni. En taida olla yhtään sen eheämpi, vaan siirtynyt katkeruudessani ihan uudelle tasolle: esimerkiksi kadehtimaan vallan rakastettavia kuninkaallisia heidän onnestaan. Miten tyhmää.
P.S. Jos mulla olisi täydellisen säännöllinen kierto, laskisin menkkojen olevan nyt ainakin kaksi päivää myöhässä. Koska ei ole, täytyy odottaa vielä ainakin kaksi päivää, ennenkö voin sanoa niiden olevan myöhässä. Ja sitten vielä ainakin perjantaihin, ennenkö uskallan alkaa ihmettelemään asiaa. Se siitä turhan toivomisestakin: helppohan se on sanoa, jos nyt muutaman kuukauden ajan ei ole ollut aihettakaan toivoa.
Sanotaan, että kaikkeen tottuu. Tästä lapsettomuudesta en ole kyllä ihan varma.