Ei sillä, että olisin surullinen koko ajan. Mutta vähintäänkin hetkittäin, kun ikävät ajatukset luikahtavat taas salakavalasti kaiken muun edelle. Valtaavat mielen, sydämen ja vähintäänkin koko oman pienen maailmani. Hetkeä aiemmin saatoin ehkä juuri nauraa koirien hassuille tempuille, kunnes se kamala totuus taas kolkuttelee jostakin. Meillä ei ihan tosiaan ole vieläkään lasta edes tuloillaan, ei edes kahden vuoden yrittämisen jälkeen.
Kaikesta huolimatta on ympärilläni myös paljon hyvää ja kauniita asioita. On ihanat ja niin rakastettavat koirat, ymmärtäväinen aviomies, kauniit syksyn värit ja kirpsakassa säässä tehdyt iltalenkit. Mutta kun se pieni surullinen ajatus pääsee valtaamaan mielen, alkaa kaikki ärsyttää. Niin kuin ihan kaikki. Sukat ovat mytyssä lattialla, vessan lavuaari on pölyinen, raejuusto meni vanhaksi ja lempipaita on likainen. Tiedän, mitättömiä kaikki. Mutta eivät sillä hetkellä, sillä hetkellä ne ovat ahdistava kokonaisuus kaikkea sitä mikä on pielessä. Siksi, siksi olen välillä niin kiukkunen.
Tällä hetkellä meillä tosiaan on hoitojen suhteen samalla hirvittävän helpottava mutta kuitenkin niin ahdistava tilanne. Punktio lähestyy, mutta raskautta ei voida kuitenkaan yrittää tässä kuussa. Eikä välttämättä ensi kuussakaan tai sitä seuraavassa, sillä aikaansaadut alkiot (toivottavasti niitä nyt siis saadaan!) kun lähetetään suoraan maailmalle tutkittavaksi. Tulosten valmistumisesta ei pystytä antamaan toistaiseksi vielä mitään aikataulua, mutta niiden saaminen kammoksuttaa jo nyt. Vaikka järkevänä ihmisenä tiedän, että tämä auttaa meitä eteenpäin.
Ja sitten muka pitäisi vaan ajatella jotain muuta.
