Kun sain tietää olevani raskaana, kaikista pienin pelko mielessäni oli keskenmenon riski. Toki tiesin, että se on huomattavan yleistä, mutta en silti osannut pelätä mitään. Onkohan ihmisellä sisäänrakennettu taipumus ajatella, että pahat asiat eivät osu omalle kohdalle ennen kuin ne oikeasti törmäävät elämääsi? Sen verran varovaisia olimme kuitenkin, ettemme juuri puhuneet raskaudesta mitään alkuviikkoina. Pohdiskelin ennen joulua sopivaa joululahjaa omille vanhemmilleni ja anopilleni, kun mieheni ehdotti, että miksi emme jakaisi vauvauutisia jouluna? Ei kai sen parempaa joululahjaa olisikaan kuin ilahduttaa tulevia isovanhempia niin. Viikot olisivat olleet tuolloin jo lähempänä yhtätoista, ja olo oli varma.
Jouluaaton aattona huomasin pientä vuotoa, mutta hetken googlailtuani päädyin tulokseen, että se on alkuraskaudessa täysin normaalia eikä syytä huolestumiseen ole. Kuitenkin synkkä ennakkoaavistus alkoi kaihertaa mielessäni.. Yöllä heräsin aivan järkyttäviin vatsakramppeihin, samanlaisiin kuin kuukautisten aikaan, mutta pahempiin. Tiesin jo siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Kun kävin aamulla vessassa, vesi värjäytyi aivan punaiseksi ja vuotoa oli liikaa.. Aivan liikaa. Itkimme mieheni kanssa yhdessä menetystä.
Kävimme jouluaattona päivystyksessä, jossa ultaäänellä todettiin se, minkä jo tiesin. Sikiö oli kuollut ja ultrassa kätilö sanoi, että kohdussa näkyy vain sikiökaiku. Alkio oli menehtynyt jo viikoilla 6+6 kohtuun. Lähes kuukauden luulin kantaneeni sisälläni elämää, kun todellisuudessa siellä ei enää moneen viikkoon ollut tapahtunut mitään. Nyt oli vain alkanut luonnollinen tyhjentyminen. Kohdussa oli kuitenkin vielä kaikki raskausmateriaali (miten kummallinen sana) jäljellä, joten sain tyhjennyslääkkeet kotiin. Normaalisti he ottavat kuuelmma tyhjennykseen osastolle, mutta jouluaaton takia pyysin ja sain luvan lähteä kotiin.
Illalla otin lääkkeet ja odottelin vaikutuksen alkamista. Kesti kuitenkin lähes kahdeksan tuntia ennen kuin tyhjentyminen alkoi. Kipu oli lamaannuttavaa, vaikka olin ottanut sekä Buranaa että vahvaa tulehduskipulääkettä alle. En enää koskaan haluaisi kokea samaa.. Raskaimmalta tuntui, miten kaikki, mistä olisi voinut kehittyä meidän lapsi, valui veren mukana ulos kehostani. Vessassa käydessäni tuntui, että pyörryn. Oloni oli aivan kaamea. Kolmen tunnin jälkeen kipu viimein hellitti ja nukahdin samantien syvään uneen.
Varsinaista jälkitarkastusta ei ole, vaan viiden viikon kuluttua tehdään raskaustesti kotona, jonka pitäisi näyttää negatiivista. Yhdet kuukautiset täytyy odottaa välissä, ennen kuin voi aloittaa uuden yrittämistä. Nyt lähes kaksi viikkoa keskenmenon jälkeen vuotoa on edelleen, onneksi kuitenkin vain hyvin vähän. Mielialani on jo hyvä, ja olen kääntänyt katseen tulevaisuuteen ja eteenpäin. Vuoden 2014 jouluaaton tulen varmasti muistamaan aina, mutta en anna sen lannistaa. Ainakin voin lohduttautua sillä, että raskaaksi tuleminen onnistui kerran, luultavasti se siis onnistuu toistekin.
Onko siellä ruudun takana muita keskenmenon kokeneita? Miten uskallan luottaa, että mahdollinen uusi raskaus päättyy ilon eikä surun kyyneliin?