"Sulla on pakkomielle vauvasta", sanoi mieheni minulle eilen.
Niin varmaan onkin. Ei tosin enää niin pahasti kuin keväällä. Mä olen aina ollut kärsimätön. Kun haluan jotain, haluan sen heti ja ajattelen sitä niin kauan, kunnes saan sen. Jos mun tekee mieli herkkuja, lähden vaikka kaatosateessa ostamaan niitä. Se on usein huono ominaisuus. (Ei tosin silloin, kun päätän kirjoittaa gradun kolmessa viikossa valmiiksi.) Tässä on toki tullut harjoiteltua sitä kärsivällisyyttä viimeiset yhdeksän kuukautta. Keväällä jokaisen kierron kaksi viimeistä viikkoa olivat tuskaa. Nykyään osaan onneksi jo antaa olla. Pystyn unohtamaan kiertopäivät. Ajattelemaan enimmäkseen muita asioita. Kiertää vaatekaupassa vain naistenvaatepuolen. En enää seuraa kauheasti vauvablogeja tai -instagram-tilejä. Olen tehnyt tulevaisuuden suunnitelmia, jotka eivät sisällä vauvaa tai raskautta.
Mutta on tämä helvetin hankalaa! Mä haluaisin olla raskaana, miettiä vauvannimiä, ostella vauvojenvaatteita, puhua vauvoista, hoitaa vauvoja, seurata vauvatilejä somessa, seurata omia tuntemuksia kierron perusteella, tehdä raskaustestejä, ovulaatiotestejä, vau.fi-testejä. Mä vaan haluan lapsen niin kovasti.
Mä kuitenkin yritän pitää itsestäni huolta ja sen takia keskittyä muihin asioihin. Mä en voi vaikuttaa lapsen saamiseen tämän enempää, mutta omaan hyvinvointiini kyllä. Mä haluan nauttia elämästä ennen lapsia. Enkä mä halua luoda itselleni epärealistisia pilvilinnoja vauva-arjesta. Se tulee varmasti olemaan raskaampaa kuin nykyinen arkeni. Todennäköisesti antoisampaa myöskin. Mutta pääasia on se, että mä en voi antaa vauva-ajatusten hallita mua, koska mä en ole edes raskaana. Mulla jäi raskaana olevan rooli päälle liian pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun raskaus oli jo päättynyt. Mä olen lapseton 26-vuotias nainen ja mun pitää elää sen mukaan.