Minun haaveeni ovat nyt selventyneet itselleni. Siis lapsia olen tiennyt haluavani lähes aina, mutta viimeisen neljä vuotta se on ollut enemmä läsnä ja n.3,5vuotta niitä on yritetty saada. Järkevästi olen yrittämisen pitkittyessä ajatellut, että kunhan nyt se yksi sieltä edes saataisiin kotiin saakka, mutta on minulla ihan selvä toivekin, KOLME lasta. Mikä täydellisyys olisi saada kolme lasta.
Tiedän, että tuo on ehkä meillä mahdotonta, mutta selkeä haave se nyt on. Ja tarkoitan kolme lasta tänne, kotiin meidän kanssa arkea elämään, niin todellinen lapsiluku meillä olisi hurjan uskomaton NELJÄ. <3
Minulla on yksi veli, eli meitä on kaksi. Ja sekin on ollut todella ihanaa. Olemme saaneet aina puoliksi kaiken ja kaikki on ollut tasavertaista, mutta kun olen katsellut mieheni elämää isomman sisaruskaartin keskellä olen ihan vähän kateellinen (hyvällä tavalla). Se jakamisen oppiminen ja pienemmistä huolehtiminen on ihailtavaa. Itsekkyyden puute. Heillä toimii kaikki kemiat yhteen. Ne nahistelevat vielä ja se jää siihen. Meillä ei mene niin. Jos nahtistelua tulee, se on jo riita, ja siitä eroon pääseminen vie kauan. Minä en ole tiedostanut aiemmin olevani pitkävihainen, mutta huomaan nykyään itsessänikin ärsyttäviä "muistan vuoden/kahden takaisia nahinoita ja mielestäni niitä ei selvitetty kunnolla"-ajatuksia. Eli ne nahinat seuraa pitkälle.
Kuinka paljon helpompaa olisi jos pikku jutut osaisi antaa olla? Kuinka se olisi arkista nahistelua(vaikkakin aikuisiällä) ja sitä voisi ajatella sisarellisena keljuiluna, eikä suoranaisena ilkeänä vittuiluna. No meillä ei oikeastaan kukaan edes vittuile(sori rumia sanoja), koska meidän perheessä kukaan ei oikein kestä sitä tai osaa ottaa sitä huumorilla. Meillä puututaan nykyään toistemme tapaan elää elämää, arvostellaan. Ja hieman negatiiviseen sävyyn. Elämästä paistaa katkeruus. Minä mietin miksi? Miksi me ei osata relata tänä päivänä? Vuosia sitten osasimme loistavasti.
No mutta, sitä siis sanon, että suuremmat perhekoot on oppinut jakamaan asioita ja nahistelut on arkipäiväisempää. Kahden oli helppo jättäytyä toistensa seurasta omiin huoneisiin. Ja mistäs sitä tietää jos oikeasti vanhempani olisivatkin lisää halunneet (eipä ole koskaan tullut oikein puheeksi), mutta meitä enempää ei ole suotu? En tiedä. Silti haaveita saa olla.
Ja haaveilenkin, kolmesta(neljästä) lapsesta, mutta minulle riittää se kaksikin, eli siis enää yksi. Ja jos enkelimme on ainoamme, sitten opettelemme tämänkin elämän ja tämä saa riittää. Mutta Unelmat eivät ole kiellettyjä ja minusta on ihanaa, että vaikka kolme ja puoli vuotta olemme yrittäneet, ja luulisi, että ajatukset unelmasta olisivat jo olleet selkeät, niin nyt olen vasta saanut selkeän ajatuksen minun unelmieni perhekoosta. Ja se unelma tuntuu hyvältä, vaikkakin kaukaiselta ja ehkä mahdottomalta. Silti yritämme.
Yritämme niin, että kiikkutuolissa kukaan ei voi moittia siitä, ettemme olisi.
Seuraavaan kiertoon siis!
Ja siis rakastan omaa perhettäni, ei ole mitään tärkeämpää ja aina tuemme toisiamme, emmekä ikinä jätä toisiamme. Silti toivoisin vain hieman rentoutta, jotta arki yhdessä olisi kevyempää ja toissita voisi ammentaa vielä enemmän voimaa. Tällä hetkellä yhdessä olo meinaa vaan viedä sitä kun aina joutuu tsemppaamaan itseään, että ei anna ärsytyksen näkyä. Mutta onhan näitä hetkiä varmasti jokaisen perhe-elämässä. Hetkiä kun kyllästyttää ja tuntuu, että nyt riittää.