Välillä musta tuntuu, että olen elänyt tämän raskaan vuoden yksin. Miehelle keskenmeno ei ollut niin raskas juttu kuin minulle, eikä hän ole ehkä sen takia osannut tukea minua tarpeeksi. Hän haluaa lapsia, mutta osaa olla asian suhteen kärsivällinen. Lapsen saamisella ei ole kiire. Tuntuukin siltä, että olen kipeiden kokemusten ja ajatusten kanssa yksin tässä parisuhteessa.

Enkä mä ihmettele yhtään. Miehenä on varmaan vaikeaa ymmärtää raskautta ennen kuin se näkyy tai ennen kuin lapsen potkut tuntuvat ulospäin. Kun raskaus päättyy alkuvaiheessa, miehestä se ei välttämättä tunnu siltä, että mikään muuttuisi. Hänellä ei ole ollut raskausoireita, eikä hän joudu vuotamaan raskautta pois. Se ei ole miehelle konkreettista. 

Yrittämisessäkään miehen ei tarvitse tehdä muuta kuin osallistua itse toimintaan. Ei tarvitse laskea kiertopäiviä, tutkia limoja eikä pissata tikkuihin. Tämän vuoksi lapsen yrittäminen ei varmasti ole niin usein mielessä kuin naisella.

Välillä olisi helpompaa olla mies.

Ostin tässä kierrossa ensimmäistä kertaa ovistestejä. Merkiksi valikoitui Pregcheck.

Aloitin testauksen kp 10.

Kp 10 - ei mitään

Kp11 - ei mitään

Kp 12 - ei mitään

Kp 13 - haalea viiva

Kp 14 - vahva viiva

Kp 15 (tänään) - haalea viiva

Ovulaatio on siis todennäköisesti tänään. Onpas jännä, kun kerrankin tietää varmasti, että sellainen tapahtuu ja milloin se tapahtuu! Olen itse ajatellut ovulaation tapahtuvan kp 17-19, joten ehkä tähän asti on tullut ajoitettua tehokkain yritys liian myöhäiseksi.

Katsotaan parin viikon päästä, oliko tästä mitään hyötyä!

18.7 tein raskaustestin. Jätin testin lavuaarin reunalle väärinpäin, koska en halunnut pettyä, taas kerran. Olin varma, että taas minulle käy näin, menkat loppuvat, olen ikuisesti lapseton. Katsoin testiä epäuskoisena, kaksi viivaa. Olen raskaana. Juoksin itkien makuuhuoneeseen herättämään miehini. Itkimme molemmat ilosta. Olin kuvitellut, etten tule raskaaksi. Olimme yrittäneet jo melkein vuoden ja oma kiertoni on epäsäännöllinen. Lähdin uutisesta onnesta soikeana aamuvuoroon. 

Varasin innoissani neuvola-ajan, ja mietin jo mielessäni ensimmäistä ultraa. Suunnittelimme mieheni kanssa vauvan huonetta, nimiä, hankintoja ja olimme niin onnellisia. 

Kuitenkin koko tämän ajan pelkäsin, en oikeasti osannut nauttia. Pelkäsin, että raskaus menee kesken, pelkäsin, etten oikeasti ole raskaana, Mies rauhoitteli, kaikki menee hyvin.

Perjantai-iltana se alkoi. Viikkoja oli 10+2 ja vuoto alkoi. Se ei ollut runsasta, eikä minulla ollut kipuja. Halusin kuitenkin mennä päivystykseen, koska unta en saanut. Viiden tunnin odottelun jälkeen nuori kandi pyysi meidät sisään. Hän kertoi asiallisesti, ettei asialle voida tehdä mitään, kertasi oireet, minkä vuoksi tulee tulla takaisin päivystykseen. Arasti yriten udella, voisiko gynekologi minut ultrata, mutta vastaus oli tyrmäävä, eihän gynekologia kiinnosta. Jaha, selvä. Sairaslomalappu kädessä lähdimme kotiin nukkumaan, Vuoto rauhoittui ja loppui. Lauantaina olin toiveikas, jos tämä olikin ihan normaalia? Illalla sohvalla maatessa, tunsin valahduksen. Vuoto alkoi uudestaa. Onneksi maanantaina pääsisin polille tutkittavaksi.

Viikonloppu tuntui loputtomalta. Vihdoin maanantai koitti. Naistentautien polilta minut ohjattiin äitipolille, koska lääkäreistä oli pulaa. Voin kertoa, kuinka herkkua oli istua itse silmät turvoksissa itkusta keskellä isoja mahoja, odotusta ja onnea. Pääsin lääkärille ja ultrassa todettiin keskeytynyt keskenmeno, viikoilla 6+1. Olin neljä viikkoa kantanut sisälläni kuollutta vauvaamme. Onnekseni en joutunut jäämään osastolle, vaan sain tyhjennyslääkkeet kotiin.

Olin siis tullut luomusti raskaaksi. Tämä on meille iso ilon aihe. Se pieni ihmisen alku, jonka näin ultrassa, oli niin kaunis. Olisinpa voinut suojella sitä paremmin, tarjota sille paremman paikan kasvaa. 

Nyt on tiistai. Eilen nielastuani Mifegynen aamusta, alkoivat supistuksen illasta. Jonkun näköistä hyytymää tuli ja vuoto runsastui. Panacod ja Burana onneksi auttoivat pahimman kivun yli. Tänään aamusta menin vessaan ja pyttyyn tipahti klöntti. Kaivoin sen sieltä, koska halusin nähdä, joko alkio syntyi. Siinähän se oli kämmenelläni. Ruskuaispussi ja alkio, Meidän pieni vauvan alku <3. Toivotin sille hyvää matkaa ja heitin takaisin pyttyyn. 

Nyt olo on helpottunut. Huomenna otan Cytotecit, jotta varmistun, ettei kohtuun jää mitään ylimääräistä. 

Miksi me? Onnistuuko seuraava raskaus? Meneekö sekin kesken? Kysymysten tulva täyttää pääni. Kukaan ei vaan osaa vastata kysymyksiini. Haluaisin tulla vielä tämän vuoden puolella raskaaksi, haluan saada kantaa meidän vauvaa ja kokea sen odottamisen ilon. Ehkä jonain päivänä tännekin tulee se plussa-uutinen. 

Sitten niitä ihan tavallisia projekteja. Haaveiluja. Päästäänkö nyt sisustamaan lastenhuone? Pääsemmekö nyt ostamaan kunnolla vauvantarvikkeita? Mitä MINÄ haluan :D Toki tulisin kysymään uudelta tulokkaalta jos hän osaisi heti kertoa mitkä on hänelle "in ja mitkä out" Haha, mutta nyt ensimmäiset päätökset teen minä. 

Toki tässä on vielä paaaaljon odoteltavaa ja ensimmäiset hankkeet tehdään vasta kun raskausviikot poksuu ainakin kolminumeroisella luvulla. Myös historian puolesta haluaisin kovasti himmailla tätä intoiluakin, mutta se on niiiin vaikeaa kun niin kovasti sen oman nyytin kotiin haluaa!

Silmissä siintää, minttua, mustaa, valkoista ja vanhanajan mansikan värisiä sisustushaaveita. Myös vaatteisiin kaipaan jostain syystä mustavalkoisuuttakin, jotka sopivat kummalle tahansa sukupuolelle. Vaatteissa muuten tykkään kirkkaista väreistä. Keltaiset, vadelmanpunaiset, turkoosit ym. ja ne sopisivat ehdottomasti piristämään vaikka mustavalkoraitapöksyjä. 

Mutta en minä kiellä murrettujakaan sävyjä. Aaaaahhh, kaikki on ihania. Ja kaikissa se oma pieni mussukka olisi maailman suloisin. 

Apua mitä vauvakuvia mun silmissä jo pyörii! <3 

Ehkä mun on himmattava tätä innostustakin. Käy tämäkin odottavan aika pitkäksi.

Ja sen huomion olen tehnyt näiden raskauksien eroavaisuudessa. Viimeksi rakastin olla raskaana ja odottaa, mutta nyt kun on niin suuri pelko takaraivossa, niin voisin skipata tämän odotusajan täysin ja siirtyä jo heti synnytyssaliin saamaan punakkaa parkuvaa vauvaa <3

Vaikka pidän sykkeiden kuuntelemisesta ja olen jo osannut asennoitua tämän vauvan olevan pieni sisarus, niin en tällä hetkellä oikeasti nauti itse raskaudesta yhtään. Ehkä sekin muuttuu kun pääsee tuntemaan potkuja <3

Huoh, niitä odotellessa!

Olen pähkäillyt runollista, kaunista, nasevaa tapaa kertoa tästä, mutta en ole keksinyt yhtäkään. Sanon siis suoraan:

Eräänä päivänä huomasin napani liikkuneen kaksi senttiä oikealle. Ja se on kuulemma normaalia.

Tuijotin hämmentyneenä alavatsaani. Ensin luulin viivasuoran linea negrani vinoutuneen, mutta tarkemmin mittailtuani totuus oli myönnettävä: napa on siirtynyt. Mitäs nyt? Pikaisen googlauksen jälkeen löysin paljon kohtalontovereita: ilmeisesti vauva oli vain löytänyt mukavan, joskin hieman toispuoleisen asennon kohdussa.

Aamuyön pimeät tunnit käyvät usein synkiksi. Yleensä murehdin raha-asioita, läheisten elämäntilanteita, koulutusta tai tulevaisuutta. Navan siirtymisen jälkeen murehdin lähinnä napa-asioita. Mitä jos napa siirtyy niin paljon, että kohta saan peilata sitä selän puolelta? Mitä jos se katoaa kokonaan?

Mitä täällä tapahtuu?

No, napakin löysi ajan kanssa alkuperäiselle paikalleen. Sen sijaan tutuksi tuli oudosti käyttäytyvä linea negra, joka ulottuu näillä viikoilla lähes rintoihin asti. Tuo mystinen hormoniviiva nimittäin tekee nykyisin navan kohdalla C:n muotoisen väistöliikkeen. Kaiken kaikkiaan viiva näyttää siltä, miltä oma kävelyni näytti vuosi sitten baarikierroksen jälkeen lauantaina aamuyöllä Kallion kaduilla. Hulvattomalta.

(Täysi tsemppi päällä: kolme askelta suoraan, yksi harhaan.)

Nykyisin napa on niin pingottunut valtavan vatsani vuoksi, että pystyn pullauttamaan sen ulos kokonaan vain painamalla hieman navan vierestä. Napa on miellyttävän tuntuinen ulospullautettuna: pehmeä, sileä pallura.

Jostain syystä mies uhkasi ottaa avioeron jos vielä kerrankin näkee ulospullautetun napani ensimmäiseksi aamulla.

Kumma tyyppi.

Blaah, olipahan taas odottelua nämä viimeiset päivät! Yli viikon oli taas aivan "menkkaolo", aivan kuin minä hetkenä tahansa ne voisivat alkaa. Viikonloppu kuitenkin vierähti eikä mitään kuulunut. Periaatteessa kuukautisten olisi normaalin kiertoni mukaan pitänyt alkaa jo perjantaina tai viimeistään lauantaina. Voitte kuvitella kärsimättömyyteni, kun niitä ei kuulunut vielä sunnuntaina eikä maanantainakaan. Tänä aamuna vihdoin kuitenkin alkoivat eli kiertopäivä oli jo 33 (normaalisti ollut nyt 28-30). 

Olin jo NIIN lähellä ostaa maanantaina raskaustestiä, vaikka kroppani antoi ymmärtää toista. Onneksi en kuitenkaan ostanut, olisin vain pettynyt. Aamulla oli todella kovat kivut ja vuodon mukana tuli isojakin hyytymiä, mikä johti minut ajatuksiin, että olisiko kyseessä voinut olla kemiallinen raskaus? Eipä sillä toisaalta väliä, oli mikä oli, mutta ei ainakaan plussa :)

Ajattelin varata ajan gynekologille. Oikeastaan ihan vain papaa varten, mutta osittain myös varmistamaan, että kaikki on varmasti oikealla tolalla. Viime päivinä olen ajatellut lastenhankinnan ajankohtaa ja onneksi aloitimme yrittämisen näinkin ajoissa (olen 27 ja mies 30). Vielä on aikaa, ja tässä vaiheessa odottaminen ei tunnu niin pahalta kuin ehkä silloin, jos olisi biologinen kello vielä tikittämässä vieressä ja muistuttamassa ajan kiitävästä vauhdista eteenpäin. 

- Siis iha uskomatonta? Tässäkö tää ny oli? Sie oot ihan herja. Ihan ku jostain tosi huonosta elokuvasta. Sie vaa tulit tänne ja synnytit. Sitte menit nuttura vähä vinossa suihkuu ja nyt sie vaa juot siinä kohvia. Ja täsä on meijä vauva. Mitä ihmettä!? 

Pari viikkoa sitten vaeltelin öisin ympäri kämppää pakokeinoja mietiskellen. Miten oon kyenny hoitaa itteni taas tilanteesee, että mun sisältä pitää saada toine ihmine ulos. Voi helvetin helvetin HELVETTI! 

Kauhunsekaisina öinä ei tapahtunut mitään. Aurinko pilkisti pimennysverhon kulman alta. Poika läpytteli naamaan haluten iloisena alakertaan katsomaan piirrettyjä. Kivimies nakutteli liuskekiviä pihassa. Aamukahvi närästi ja Hippi oli piilottanut Hesarin kulttuuriosan ennen kuin ehdin lehteä avaamaakaan. Ei mitään, ei ketään.

Yhtenä yönä en herännyt sekoilemaan. Nukuin aamuun, jolloin tunsin ensimmäisen muutaman vakavammin otettavan supistuksen. Nysse tulee. Jatkoin uniani. (WTF!? Edellisestä synnytysreissusta tuttu synnytys alkaa, vaan ei koske mua -asenne!) Hetken päästä heräsin lapsivesiin. Kävin kylppärissä vahvistamassa tilanteen, jonka jälkeen jatkoin hetken uniani tralalaa! (WTF!).

Nukkumista kuitenkin häiritsi ärsyttävät lapsivedet ja supistukset, joita lopulta kellotin tulevan kymmenen minuutin välein. Nousin tavoilleni petturina puuhastelemaan rauhallisena. Pakkasin kamoja ja kävin suihkussa, jossa en tällä kertaa huutanut tai oksentanut hysteerisenä.

Yhdeksän kuukauden paniikki ja synnytyspelko loistivat poissaolollaan kuin pääni olisi erittänyt valiumia vereeni tai emmää-oo-menossa-synnyttään -itsepetos olisi ohjannut vakaana autopilottina. Jopa naureskellen ja pelleillen pitelin mahaani, kun kävin sanomassa Hipille Hei mää synnytän kohta! Nysse tulee! - Oot sie tosissas? Tarvit sie jottaa apuu. Voinks mie tehä jottaa? Pitäskö meijä oikeesti lähtee..

- Ei, emmää vielä haluu lähtee, eikä herätetä vielä Poikaa. Ootetaan et se herää lepposasti tähä päivään ja sitte kerrotaa, että me lähetää, ettei sille tuu hätä.Ei mua ees satu vielä, mää oon iha tosi ok. Ei tälläset säälittävät painallukset voi mitää avaavia supistuksia olla!  

(Haha! hahahaha. HAHA! Hahahah! Mitään en ole viime synnytyksestä oppinut!)

Herättyään Poika itse soitti Hipin siskolle Tuu meille aamupalalle, ku isi ja äiti lähtee kohta sinne sairaalaan ottamaan sitä vauvaa pois, jonka jälkeen pojat hakivat leipomosta aamupalaa minun purressa hampaita yhteen kymmenen minuutin välein. Emmää vielä lähe mihkää! (WTF!)

Muutaman tunnin jälkeen tuntui ensimmäinen hevosen potkumainen supistus, jonka seurauksena juoksin autoon. Kyydissä huusin sekä kivusta että Hipin omasta "nopeammasta""ajoreitistä" sairaalaan, jossa tilannetarkastuksessa paniikki nosti päätään kätilön todettua Viisi senttiä auki ja Hipin kadottua parkkeeraamaan autoa. 

Pitkätukan löydyttyä eriparisissa lainakengissä (lupauksista huolimatta Hippi ei ollut kotiuttanut reenikselle unohtamiaan SYNNYTYSKENKIÄÄN), lähdimme vauhdilla synnytyssaliin, jossa jo huusin ilokaasumaskiin kivusta ja pelosta. Kätilö otti tilanteen haltuun ja kannusti sinnittelemään ilokaasun voimalla vielä hetken. Sykkeiden soundträkki hakkasi ysäritecnobileinä ja neljänä näkyvän Hipin hidastettuna puhuva suu rauhoitteli venyneenä kasettinauhana nauhana nauhana nauhana..Vielä hetki hetki hetki hetki hetki hetki...

Vielä hetki tuntui ikuisuudelta -hetken, kunnes sain itseni ilokaasulla hyvälle kujalle, jolla kyselin spinaalin antaneesta lääkäristä vainoharhaisena Kuka toi on? Kuka toi on? Kivunlievityksen alkaessa vaikuttaa, kätilö sanoi palaavansa kymmenen minuutin kuluttua. Painakaa tästä napista, jos on jotain tai jos tuntuu, että se syntyy heti.

Hetken rauha. Hetki aikaa huilata. Hetki aikaa olla kaksin. Katsella pilviä ikkunasta ja vaaleanpunaisen sairaalapaidan alla viimeisiä minuutteja kohoavaa mahaa. Kummastella tulevaa. Syke hakkasi tasaisena. Vauva tuntui näkyvän mahan läpi selvemmin, haluavan maailmaan. Luulin näkeväni unta, josta toivoin ja pelkäsin herääväni omasta sängystäni. Nyt ollaan selvitty jo niin pitkälle, vaikka salissa olimme ehtineet olla vasta reilun tunnin.

Kätilö palasi rauhalliseen huoneeseen. No niin, seuraavalla supistuksella voidaan sitte ruveta ponnistamaan.

Ponnistin kaikilla voimillani. Kaiken, mitä oli annettavaa. Pelon, kivun, odotuksen, jännityksen, rakkauden, sekavuuden. Kolme kertaa, hengittämättä. Näin pimeitä valoja ja välkkyviä sahalaitoja, joiden seasta kuului ihan uusi ääni. Loukkaantunut ja hämmentynyt huuto, johon olen aina ollut valmis kyselemättä vastaamaan. 

Pieni silkkinen mytty nostettiin syliini. Rakas täydellinen poikanen tuhisi. Katsoin naureskelevaa Hippiä. Pelkäsin herääväni unesta. Synnytyslaulu ei ollut kaukana, niin hyvin kaikki meni.

Pikkuveli oli saapunut. Hippi laittoi voileiville kurkkua ja joimme kahvit. Alkoi uusi aika. Nukuimme salissa päiväunet.

- Siis iha uskomatonta? Tässäkö tää ny oli? Sie oot ihan herja. Ihan ku jostain tosi huonosta elokuvasta. Sie vaa tulit tänne ja synnytit. Sitte menit nuttura vähä vinossa suihkuu ja nyt sie vaa juot siinä kohvia. Ja täsä on meijä vauva. Mitä ihmettä!? Eihä nää hommat meillä näi mee.

Niin. Kaksi.

Eilen illalla myöhään Euroopan aikaa Jenniferillä oli sovittu ensimmäinen ultra, rv7 varhaisultra. Koska tutkimus tehtiin hänen paikallisella klinikalla eikä Portlandissa, hän ei saanut skypettää tutkimuksen aikana. Mutta puhelinlinjat kävivät kuumana tekstiviestien ja kuvien muodossa.

Parikymmentä minuuttia tutkimuksen alkamisen jälkeen tuli ensimmäinen viesti "Baby A" ja pian tämän jälkeen suttuinen mustavalkoinen kuva ultrasta. Yritimme miehen kanssa puhelimen näytöltä tiristellä, mitä kuvassa oikein näkyy siinä varsinaisesti onnistumatta.

Pian saapui yllä oleva viesti. Ja minulle kyyneleet silmiin! Siellä ne molemmat pikkusissit vaan sinnittelevät - Ykkönen ja Kolmonen. Minun ihanat Ykkönen ja Kolmonen! Sellaiset maapähkinän kokoiset ja näköiset. Miten olenkaan niitä molempia ajatellut ja mielessäni tsempannut, että "pärjäilkää pikkualkiot siellä"! Ja siellä ne näyttävät olevan kumpainenkin. Uskomatonta.

Kuten olen useaan kertaan todennut tässä blogissa niin päätimme yrittää kahdella alkiolla, koska haluamme vähintään kaksi lasta. Mikäli saisimme nyt vain yhden (josta luonnollisesti olisimme myös ikionnellisia!!!!), niin luultavasti joutuisimme käydään koko prosessin uudelleen läpi. Kaksosten kohdalla olemme taatusti kiireisiä siihen saakka, että olemme adoptiokelpoisia mikäli kolmannen joskus haluaisimme.

Kirjoittelen kaksostunnelmista lisää myöhemmin, mutta on tämä aika uskomatonta. Ykkönen ja Kolmonen! Superalkiot! Wonder Twins!

Vietimme tänään ystäväni babyshowereita. Oli itse asiassa paljon raskaampaa, mitä oletin. Töihin palattuani en ole ehtinyt kauheasti miettiä vauvajuttuja, mutta nyt aihe läväytettiin taas silmille. Olen tosi onnellinen ystäväni puolesta, mutta mäkin haluun!

Olen viime aikoina pyrkinyt suunnittelemaan elämää pitkällä tähtäimellä ilman vauvaa. Päättänyt ystäväni kanssa osallistua ensi keväänä Extreme runille. Haaveillut ulkomaanmatkoista. Ostanut uusia vaatteita nykyisessä koossani. (Enkä ostanut yhtään vauvanvaatteita.) Olen kyllästynyt elämään niin, että saatan silloin olla raskaana. Nyt meitä on vain kaksi ja eletään ja suunnitellaan elämää sitten sen mukaan. Vapaasti.

Meillä oli viikko sitten joka vuotinen serkkutapaaminen. Minulla on paljon serkkuja ja serkuilla myös paljon lapsia. Eli serkkutapaamisissa on aika lailla menoa ja meininkiä. Hyvin kuvaavaa on myös, että tapaamiseen oli vuokrattu kokonainen pieni leirikeskus maaseudulla.

Olin etukäteen sopinut Jenniferin kanssa, että esittelen perheeni naiset hänelle Suomessa ollessani. Koska ensimmäisenä Suomen reissullani lähdin siskojeni kanssa netin ulottumattomiin vaellusretkelle ja takaisin Helsinkiin oli lähtö jo sunnuntaiaamuna, niin ainoaksi sopivaksi ajankohdaksi skypeilyyn Jenniferin kanssa oli perjantai- tai lauantai-ilta. Valitsimme perjantain, että saamme homman ikään kuin alta pois. Olihan siinä hieman jännitystä saada äitini, molemmat siskoni ja siskontyttöni samaan syssyyn tuikituntemattoman amerikkalaisen kanssa! Etenkin tuntien suomalaisen small talk - kulttuurin...

Tunteet alkoivat lämpenemään ennen puhelua, kun metsästin siskojani heidän nauttiessa saunan jälkeisiä saunajuomia nuotion äärellä muiden serkkujen kanssa, jonkun piti mennä vessaan, jonkun jotain muuta. Samaan aikaan muut sukulaiset seurasivat kummastuneena, kun yritin löytää sopivaa nurkkaa, jossa olisi rauhallista ja hyvä valo. Eli yhtäkkiä pienestä skypepuhelusta tuli varsinainen show ja hampaiden kiristys. Lopulta sain porukan kokoon ruudun ääreen ja ruudun toisella puolella meitä tervehti Jennifer lastensa kanssa. 

Ihan alkuun vain esittelin äitini ja siskoni ja sitten hieman jutustelimme niitä näitä. Äitini halusi tietää kuinka Jennifer voi ja hänen puolestaan kysyin asiaa. Siskoni selitti hieman omasta raskaudestaan ja muuten äänessä olimme minä ja Jennifer. Äitini oli ottanut syliinsä pikkuvillakoiransa ja tästä innostuneena Jenniferin tytär raahasi kuvaan myös heidän vastahakoisen kissansa. Eli nauravainen, pikainen esittely se oli.

Tämän jälkeen perheeni poistui paikalta, ja mieheni littyi keskusteluun, josta tulikin mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa juttelimme sijaissynnytyksestä yleisemmällä tasolla. Tämä sai alkunsa kun Jennifer kertoi kuinka hänen omalla lääkärillään henkilökunta on todella kiinnostunut hänen sijaissynnytysprosessista, koska heillä ei ole vielä aikaisemmin ollut ketään sijaissynnyttäjänä toimivaa hoidettavana. Jennifer oli itsekin tästä yllättynyt ja totesi samalla, että myös hänen lähipiiristään useat eivät tiedä miten sijaissynnytys toimii. Hän on myös kohdannut ihmetteleviä kommentteja "miksi ihmeessä hän on lähtenyt prosessiin"? Kysyjilleen hän oli selittänyt, että jos hän voi jotain hyvää elämässään tehdä - tämä olkoon se.

Myös me kerroimme omia ajatuksiamme. Selitin ymmärtäväni aiheen olevan eettisesti hankala ja olimme kuulleet siitä kauhutarinoita. Ja juuri sen ongelmallisuuden takiahan me olemme tässä prosessissa Jenniferin kanssa, emmekä esimerkiksi Suomessa tai asuinmaassamme. Kerroin tutkineeni aihetta paljon blogin vuoksi ja myös että mitä enemmän olen asiaan paneutunut, sitä selvemmin näen tämän olevan oikea ratkaisu. Oikea ratkaisu meille, mutta myös oikeutettu ratkaisu monille muillekin lapsettomuudesta kärsiville. Minulla ei ole siitä mitään epäilystä. Nauroimme myös (kyllä - nauroimme), että minä ja mieheni olemme tämän tarinan "bad guys", eli me riistämme Jenniferiä juuri tälläkin hetkellä...

Ylläolevalla en todellakaan, ja painotan tätä vahvasti, todellakaan vähättele sijaissynnyttyksen eettisiä ongelmakohtia. Mutta se vain jälleen kerran osoittaa, että meidän jokapäiväisessä yhteydenpidossa ja arjessa ei ajatella Jenniferiä vuokrakohtuna tai minua ja miestäni vauvanostajana. Joku saa moralisoida tätä vapaasti vaikka maailmantappiin, mutta meille tämä näyttäytyy hyvin inhimillisenä ja läheisenä yhteistyönä. Yhteistyönä, jossa me toivomme tulevamme perheeksi Jenniferin avulla. Yhteistyönä, jossa me korvaamme Jenniferille ja hänen perheelleen koituvan vaivan rahallisesti. 

---

Edit - viimeisen lauseen kärsimys korvattu vaiva - sanalla.

Haha, ketkut. Olivat mokanneet sen alkuraskauden ultra-ajan. Soitin ja känkkäsin asiasta, jolloin huomasivat ettei sen niin myöhään kuulu olla. Ensi viikon perjantaina uudet treffit! <3

Me olemme yhdeksättä viikkoa raskaana. Minä olen raskaana. Kohduttomasti, kohtuuttomasti.

Miten raskaana oleva nainen viettää viikonloppunsa? Lauantaiaamuna starttasin ystäväni kanssa pitkälle juoksulenkille. Sitten suuntasimme uimaan ja ottamaan aurinkoa, pari oluttakin siinä nautitiin. Myöhemmin tapasimme ystäviä kreikkalaisessa ravintolassa ja kreikkalaisen roseviinin vauhdittamana jatkoimme pienille kaupunkifestareille, jossa jorailtiin kahteen saakka yöllä ennen nukkumaanmenoa.

Samaan aikaan Kaliforniassa Jennifer on ollut uupunut ja voinut pahoin. Hänen viimeiset tekstiviestit ovat myös olleet hieman vähemmän hersyviä kuin aiemmin. Rivien välistä olen voinut tulkita, että kaksoisraskaus näyttää ottavan aikaisempaa enemmän voimille ja onhan hän myös kahdeksan vuotta vanhempi viimeisestä raskaudestaan.

Kommentoin aikaisemman postaukseni keskusteluun, että minulla on ollut huono omatunto. Minunhan se kuuluisi voida tällä hetkellä pahoin, olla uupunut, välttää raskasta liikuntaa ja alkoholia. Minun kuuluisi pelätä, mitä kahden vauvan kasvaminen vatsassani tekee kropalleni ja miten jaksan liikkua raskauden loppuvaiheessa. Millainen synnytys tulee olemaan?

Ystäväni sanoi puhelimessa samaa kuin ihana kommentoija - mikäli se olisi minusta kiinni, niin kaikki yllämainittu olisi todellakin totta. Sen voin vahvistaa, siitä ei ole epäilystäkään.

Ennen raskaaksituloa mietin useamman kertaa, millaista raskauteni mahtaa sitten olla. Olin kirjoittamassa asiasta postausta jo keväällä, mutta sitten päätin jättää aiheen myöhemmälle, kunnes se lopulta olisi todellisuutta. Mietin etukäteen josko jättäisin raskausajalla alkoholin kokonaan pois, ikään kuin myötäelämisenä. Mietin myös josko vetäisisin kovan treenikauden. Ihan vaan haistatteluna faktalle, etten voi itse kantaa lapsia mahassani ja siinä missä minun kehoni kuuluisi tällä hetkellä paisua, niin vedän sen tarkoituksella supertimmiin kuntoon.

Koska pystyn.

Koska en voi muutakaan.

Nyt sitten olen raskaana ja kuten postauksen alun esimerkistä selviää arkeni ei ole muuttunut mitenkään. Käytän alkoholia, enkä vedä hullua treeniä. Poden huonoa omaatuntoa, koska Jenniferin arki on muuttunut, mutta minun ei. Jotenkin tuntuu, että tämä on niin iso juttu, että sen pitäisi näkyä ja tuntua myös minun jokapäiväisessä elämässä. Kun herään aamulla tai kun menen nukkumaan illalla, en automaattisesti ajattele "vau - olen raskaana". Ajattelen asiaa kyllä paljon ja vauvat pyörivät mielessä, mutta eivät koko aikaa. Välillä suorastaan häpeän, kun huomaan etten ajatellut koko iltana Ykköstä ja Kolmosta. Hyi minua, huono äiti.

En ole myöskään löytänyt vielä tapaa, miten voisin parhaiten tsempata Jenniferiä. Ja kuinka paljon minun tulisi tsempata? Pitäisikö minun joka aamu laittaa tekstiviestiä "no mites tänään voidaan"? Itse ottaisin sen varmaan kyttäyksenä ennemmin kuin tsemppauksena. En ole edes tavannut Jenniferiä vielä koskaan henkilökohtaisesti, joten virtuaalisten jaxuhalienkin lähettäminen tuntuu teennäiseltä.

Miltä se tuntuu, kun on oikeasti raskaana? Mitä silloin tarvitsee muilta ihmisiltä, lähipiiriltä? Tarvitseeko siihen tukea, vai riittääkö kun on kiinnostunut ja kyselee raskauden etenemisestä? Ärsyttääkö jokin, liika kysely, kyselemättömyys? Pitääkö ihmisten antaa olla rauhassa raskaana. Olla niin raskaana kuin he itse haluavat?

Rakkaat lukijat, auttakaa minua! Miten voisin parhaiten tsempata ja myötäelää Jenniferin raskautta. Mitä sinä hänen tilanteessaan toivoisit minulta? Voinko välittää liikaa vai onko vähemmän enemmän?

Kaikki vinkit, kokemukset ja kommentit tervetulleita.

Huomenta!

Mä olen nyt jo kolmatta päivää kauheassa flunssassa. Nyt taitaa olla kuume laskemassa, että josko sitä pääsisi huomenna töihin.

Kävin muuten pitkästä aikaa tutkimassa lukijatilastoja ja saatoin vähän hämmästyä teidän lukijoiden määrästä. Viimeksi teitä taisi käydä täällä kaksinumeroisen luvun verran ja nyt luku olikin kasvanut nelinumeroiseksi. Tervetuloa vaan kaikille uusille lukijoille. Ja kiva kun moni on jaksanut pysyä blogin mukana alusta asti.

Mulla on muuten ekaa kertaa tosi vahva tunne siitä, että olisin raskaana. Babyshowereissa tuleva äiti muisteli just, kuinka uutena vuotena oli varma raskaudestaan. Meinasin vastata, että mulla on sellanen tunne nyt. Ollut ovistestin plussasta asti. Että tämä on se kierto, kun vihdoin tärppää. Mitään oireita ei ole ollut, mutta taidan pitkästä aikaa käydä ostamassa raskaustestejä.

Toivottavasti mieli on oikeassa ja plussa tiedossa. Jos ei, niin taidan olla höpertynyt vauvakuumeesta. Ja myös oikeasta kuumeesta.

Minulle luvattiin viime keväänä lähete lapsettomuuspolille, jos raskaus ei ala siitä huolimatta, että kilppariarvot ovat kunnossa. Ne saatiinkin kuntoon kevään aikana, mutta seuraavaksi oli ohjeena yrittää vielä kesän yli, jonka jälkeen YTHS:ltä suositeltiin ottamaan yhteyttä yksityiselle puolelle, koska lääkäriä jouduin opiskelun päätyttyä joka tapauksessa vaihtamaan. No, yksityinen ei näin työttömänä paljon houkuta, joten otin yhteyttä julkiselle puolelle siinä toivossa, että viimein saisimme lähetteen polille. Melkein saimmekin, mutta yleislääkäri halusi vielä kertaalleen tarkistaa kilppariarvot, ja ta-daa! Yllättäen ne olivatkin huonontuneet ihan urakalla, syystä että "joskus kilpirauhanen laiskistuu, kun lääkitys on aloitettu". Kyllä ottaa päähän: lähetettä jatkohoitoihin ei siis ole tiedossa ennen kuin arvot ovat taas kunnossa ja olemme taas aikamme yrittäneet terveiden ihmisten kirjoilla huhkia. Ihan ymmärrettävää, eihän mistään hoidoista kuitenkaan olisi mitään apua ennen kuin yleisterveys on kunnossa.

Jotenkin en vaan yhtään osannut odottaa moista tuomiota, vaikka sellaisen alenemisen kilppariarvoissa voisi kyllä kuvitella jo jossain tuntuvankin. Onhan tässä tosin hiuksia pudonnut kuin lehtiä puista, mutta enpä silti osannut epäillä! Odotin niin kovasti, että hoidoissa päästäisiin jo eteenpäin, kun lasta ei niin millään ole alkanut kuulua. Tiedän, että tämä tuomiolta tuntuva voi olla ihan hyväkin juttu. Että tämäkin takaisku korjaantuu lääkitystä lisäämällä ja että jos lapsen saaminen on vain tästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta kiinni, niin mahdollisuuksien pitäisi olla hyvät sitten, kun arvot ovat taas kunnossa. Mutta eihän se siltä tunnu. Väsyttää, surettaa tämä odotus. Lapsettomuus, työttömyys, epätietoisuus tulevasta.

Mies kohautti asialle olkiaan ja porskuttaa eteenpäin. Ei ihan ymmärrä, mitä surtavaa tässä nyt on. Sanoo, että "ei meidän tästä nyt kannata stressiä ottaa, saadaan lapsi jos saadaan, jos ei saada niin ei saada". Niin yksinkertaista. Menin kysymään, miltä se tuntuisi, jos vika olisi itsessä: eikö ottaisi koville? Kuulemma kyllä. Ei minulla silti ole oikeutta tuntea syyllisyyttä. Kuulemma minä olen hyvä ihan näin huolimatta siitä, saadaanko lapsia tai saanko ikinä edes töitä tai saanko yhtään mitään muutakaan aikaan elämässäni. Ajatella, että riittäisin sittenkin.

Olen neulonut tammikuusta alkaen älyttömästi. Plussa sai mut kunnostautumaan neulomisen suhteen ja neulomisinto jäi vähän päälle. Olen aikoinaan tykännyt tosi paljon neuloa, mutta jostain syystä se jäi moneksi vuodeksi. Mun täytyi käytännössä opetella kaikki alusta, vaikka onneksi taidot muistuivat äkkiä mieleen.

Tässä muutamia vauvaa varten neulottuja ja virkattuja juttuja.

Virkkasin vauvanpeiton, joka on mun mielestä aivan ihana. Luonnossa tuo turkoosi on tosi kiva ja tämän virkkaaminen oli mukavaa.

Nämä ovat päättelemättömien ja parittomien pussista. Villasukkia ja lapasia olen neulonut lukemattomia. Ne on nopeita ja helppoja tehdä ja niihin voi käyttää ihania värejä.

Virkatut tossut puolestaan olivat eka virkkausjuttu, mitä tein. Teinkin toisen tossuista kahteen otteeseen, kun se meni mun mielestä niin pieleen ekalla kerralla.

Pari pipoa. Pipojen tekeminen on mun mielestä ehkä vaikeinta. Tuo toinen pipokuosi on Muita ihania -blogista ja toiseen pipoon harjoittelin palmikoiden tekoa.

Isoäidin neliö -virkattu tilkkutäkki. Toinen tummempi täkki on tuloillaan.

Harmaa haalari, josta puuttuu vielä napit. Tykkään tehdä kaikennäköisiä kuvioita, ei tule liian tylsäksi.

Paksusta villalangasta neulottu villapaita. Haluaisin itse samanlaisen, toi on niin ihana mun mielestä.

Villatakkeja ja -housuja on tullut tehtyä myös eri kokoisina.

Alin oikea on aivan ihana setti. Villatakissa on tosi kaunis kuvio, mikä ei näy kunnolla tässä kuvassa.

Alin vasen valkoinen villatakki puolestaan oli eka "vaikeampi" työ, mitä tein. Siitä tuli mun mielestä niin hellyyttävä, että innostuin neulomaan yhä enemmän. Nyt kun katson tuota takkia, huomaan miten paljon olenkaan kehittynyt tässä ajassa. Tuo villatakki tuntuu kuitenkin tosi rakkaalta. Sen kautta löysin uuden ihana harrastuksen.

Lisää villasukkia ja lapasia. Mun mies on vitsaillut, että mitäs jos meille syntyykin vauva kesällä. Jää moni juttu käyttämättä. Jos ei mun lapselle/lapsille tuu käyttöön, niin laitan ehdottomasti jonnekin lastensairaalaan tms. eteenpäin.

Suosittelen kyllä neulomista kaikille! Tosi rentouttavaa puuhaa, missä näkee työnsä tuloksen saman tien. Tälläkin hetkellä puikoilla on villapaita, villatakki, kaulaliina ja villamekko. Vauvan vaatteita en ole hetkeen neulonut, paitsi villasukkia. Ehkä sitä innostuu neulomaan isompia vauvatöitä sitten kun tietää, mihin vuodenaikaan vauva syntyy.

Tänä aamuna ajattelin pistäytyä vaa'alla pitkästä pitkästä aikaa. 71,5kg. Hieroin silmiäni, kävin vaa'alla uudelleen. EI EI EI! Ensimmäiset ajatukset: APUA, HYI, miksi olen kohdellut kehoani näin huonosti? Olin lihonnut puolessa vuodessa 6kg. Ketään muuta en voi syyttää kuin iteäni. Yritin kyllä kovasti miehelle kiukutella että miksi hän on antanut näin tapahtua. 

 Olen jo pitkään haaveillut blogin kirjoittamisesta. Tänään tunsin ensimmäisen kerran, että nyt tai ei koskaan on oikea hetki. Olen menossa ensi kesänä naimisiin ja kärsimme mieheni kanssa lapsettomuudesta. Tässäpä kaksi oikein hyvää syytä elämäntaparemonttiin.   Kerronpas sitten hieman itsestäni. Olen 20-vuotias naisenalku ja tästä päivästä lähtien olen ollut lievästi ylipainoinen. Asun onnellisesti mieheni, kahden koiran ja kissan kanssa ihanassa kerrostalo kolmiossa. Kuten äsken mainitsin, olemme kärsineet lapsettomuudesta yli vuoden ajan. Olemme juuri aloittaneet lapsettomuushoidot, mistä varmasti kerron lisää myöhemmin. Teen työkseni kaksivuorotyötä, mikä tuo omat haasteet varsinkin syömisen suhteen.   Rakastan herkkuja. Siinä heikkouteni. Suurimpana haasteena on saada ravintopuoli kuntoon. Työni vaatii hyvää fyysistäkuntoa, minkä vuoksi olen aina harrastanut salilla käyntiä ahkerasti. Tulokset ovat kuitenkin kerta toisensa jälkeen jääneet laihoiksi sisäisen sokerihiiren astuessa esiin.   Olen lukenut paljon vastaavia blogeja, mistä olen saanut nyt inspiraatiota taas liikkumiseen ja hyvin syömiseen. Toivoisin, että saisin itsekin tuntea samanlaisia onnistumisen tunteita kuin muut. Muutkin on siihen pystynyt tahdon voimalla, miksen siis minäkin?  Lopuksi muutama kuva ja mitat:      

Paino : 71,5kg BMI : 26,3 Vyötärö: K: 82 cm L: 91,5 Lantio: 99cm Takapuoli: 106cm Hauis: rentona 31,5cm jännitettynä 34cm   - N -

Keskiviikkona kirjoitin omasta raskaudestani. Raskaudestani kohduttomana naisena. Olin iloinen huomatessani myös muutaman muun postauksen samasta aiheesta. Kokemuksistaan kirjoittivat lisäkseni TaruA, Rapsi ja Solitaire.

Luin kaikki kirjoitukset suurella mielenkiinnolla, pariin kertaan. Pyörittelin heidän tarinoita päässäni, kuvittelin heidät tilanteisiin, joista he kirjoittivat. Vertasin omaa raskauttani heidän raskauksiin.

Olemme kaikki samassa tilanteessa ja yhtäaikaa niin täysin eri tilanteissa. Joku kirjoitti kommenttiboksiini, että raskaus on äärettömän henkilökohtainen asia. Se on kaikille omanlaisensa, uniikki. Kun näitä tarinoita mietin, niin en voisi enempää samaa mieltä olla. Mutta toisaalta juuri tällä hetkellä, näitä tarinoita lukiessani, tunnen valtavaa kollektiivisuutta. Ehkä se tosiasia, että me kaikki neljä naista olemme täällä Lilyssa pohtimassa raskauksiamme yhdistää meitä. Niin kuin yhdisti jo ennen raskautta unelma omasta lapsesta.

Itselleni nämä tarinat - ja siis ei vain nämä raskaustarinat, vaan sadat ja tuhannet tarinat odotuksesta, lapsettomuudesta, lapsista, toivosta, pettymyksestä, surusta, onnesta täällä Lilyssa - ovat olleet silmiä avaavia! On kiinnostavaa ja lohdullista huomata miten erilaisten, mutta myös samanlaisten asioiden kanssa ihmiset kamppailevat. 

Kaikki neljä tarinaa löydät alta – suosittelen lukemaan. Hyvää viikonloppua kaikille!

Vauvakuumeeton - Päivä odottajan elämästä

Jämäpaloista koottu - "Raskaana" olematta "kantava"

Bébé or not to Bébé? - Asioita, joita en tiennyt ensimmäisestä kolmanneksestä

Matkalla Perheeksi - Kohtuuton raskaus

Kuva / Picture source

Ähäkutti, eipä välttämättä olekaan. 

Sorry, viime postauksesta on vierähtänyt tovi. Kertaan siis kuukauden tapahtumat. Ne onkin helppo tiivistää parilla ranskalaisella:

- Clomifen. Suuri huijaus, jos minulta kysytään. Toisin kuin viime postauksessa kuumottelin parin pillerin jälkeen, ne eivät todellakaan auttaneet minua ovuloimaan. Päinvastoin, en ilmeisesti ovuloinut lainkaan, follit eivät liiemmin kasvaneet ja jättibonuksena päälle, nuo ihanaiset tabletit kutistivat limakalvonikin olemattomiin. Paska nakki, niin sanoakseni. Lisäksi sain jäätäviä sivuoireita ja kevyen hermoromahduksen. 

- Edellä listatut vaikutukset (miinus hermoromahdus) kävivät siis ilme Clomi-kierron ultrassa. Lääkäri tuikkasi ultrauspuikon sisuksiin, mutristeli ja totesi, että ei jatketa Clomeilla ja että tästä kierrosta ei ole mahiksia mihinkään. No, ei ihan noilla sanoilla, mutta selväksi tuli. 

- Elokuun kierto oli jännä myös siitä, että ei ollut mitään tyypillisiä kiertoon liittyviä oireiluja. Ei ovistuntenuksia, tissikipuja, ei mitään. 

- Paitsi, että samoihin aikoihin Clomien nappailun kanssa alkoi tulla outoja juttuja, joiden hokaamiseen mulla meni pari viikkoa. Sain helvetinmoisen virtsatietulehduksen, joka ilmeni, anteeksi yksityiskohtainen kuvailu, sillä että pissaaminen oli kuin istumista palavan nuotion päälle, pissasin verta ja aloin olla jo ihan kuumeissani ja sekaisin, kun viimein tajusin hakeutua lekuriin. Olen satavarma, että Clomien ohentamat limakalvot eivät pystyneet puolustautumaan pöpöjä vastaan, ja siksi sain tuon perkeleellisen vaivan. Syynä saattoi myös olla punkkajumpan jälkeinen makoilu söngyssä tyyny takaliston alla ja jalat kohti kattoa. En muuten tee moista enää ikinä enkä suosittele muillekaan. 

- Elämäntavoista ja kepulikonsteista. Vaihdoin monivitamiinit tehokkaampiin, sekä miehelle että itselle. Napsimme nyt foolihapon lisäksi e:tä, d:tä, b:tä, magnesiumia ja sinkkiä sekä lusikalliset vehnänalkioöljyä per päivä. Kaikkea on kokeiltava. Erikoisoluet ja viinit pantiin pannaan, ainakin pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Urheilua runsaasti (unohtuvatpahan kiertopäivät ja pakkojyystöt ainakin treenien ajaksi). 

Kohti uutta kiertoa ja yritystä, osa XX 

Ja niinpä päästään uuteen kiertoon, joka paukahti 30-päiväisen Clomi-kierron jälkeen. Nyt on päivä numero kolme. Otin aamulla ekan Letrozolin, joka tuuraa nyt siis Clomeja ja on lapsettomuushoitojen seuraava vaihtoehto kohdallani. 

Idis on siis taas kasvatella folleja isommiksi ilman, että limakalvot kärsivät. Jos vaikka saisin ovulaation?? Tai munasolu oikein hedelmöittyisi ja kiinnittyisi???

Tai jos Letrotkaan eivät skulaa, sitten päästäänkin heti ensi kierrossa piikityshommiin. 

Perkele vieköön puolitoista vuotta on jo hujahtanut tosiyritystä. Väsyttää, tympii, kyrsii ja jurppii. En iloitse aidosti kenekään raskauksista tai vastasyntyneiden pikkuvarvaskuvista, sori vaan. Teeskentelen kyllä, jos on pakko. "Voi, miten ihania uutisia, onneksi olkoon, aivan ihanaa..." 

Läpi menee kuin väärä raha. On mahdoton olla aidon ilahtunut toisen raskaudesta, kun itse ei tunnu onnistuvan millään. Eivätkä nuo lapsiperheidyllissään piehtaroivatkaan tunnut ymmärtävän, että ei, ei se lapsi sieltä tule, kun vain lopettaa ajattelemasta ja yrittämästä sitä. 

No, siteeraan itseäni, joten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vähän pelottaa reilun viikon päässä olevan ultra. Mitä, jos Letrotkaan eivät toimi? Mitä jos jään lapsettomaksi kokonaan? Tuleeko minusta katkera loppuiäksi? Miten mies kestäisi? Miten parisuhde kestäisi? Mitä mieltä elämässä olisi? 

*****

Te, jotka olette syöneet Letrozolia raskautuaksenne, miten tuo on teillä tepsinyt? Onko tullut sivuvaikutuksia? Montako kiertoa söitte? Oliko teillä lisäksi jotain tukilääkityksiä? Entäs, jos Letroista ei ollut apua, mitäs sitten? 

Kuinka monta kertaa ihminen pystyy pettymään? Mun tuntemukset oli taas vääriä. Toisaalta, siitä kuumeesta tuskin mikään alku olisikaan selviytynyt.

Sanoin miehelle, että nyt riittää. Mä en enää yritä. Mun keinot on käytetty, eikä niistä ollut apua. Annan olla. Tulkoon, jos on tullakseen. 

Siksi pisteen nyt teen.

Olen nyt jo joutunut johonkin vauvanhuuruiseen kuplaan, mistä ei paluuta kyllä ole. Kovasti olen koittanut taistella tätä kuplaa vastaan, että päästän sinne itseni vasta loppuraskaudessa, mutta ei. Juuri kuin 17 viikkoa tulee nyt täyteen, niin olen hullaantunut täydelliseen vauvamaailmaan. Ehkä se johtuu myös siitäkin, että minulla on yksi ystävä todella lähellä h-hetkeään ja tämä onnistumistarina vaan lisää minulle luottoa, että nyt todella voi asiat mennä myös hyvinkin.

Meillähän siis kerettiin viimeksi hommaamaan  jo muutamia tavaroita kotiin, niin varsinaisia hankintoja ei tarvitse tehdä, mutta en voi sille siltikään mitään, että nettisivut käy kuumina nyt kaikesta turhasta pikku tilpehööristä, jotka vaan olisi ahh, niin suloisia. Mutta katsoa saa. Tilaa, en! Sen olen kyllä päättänyt, että ensimmäinen tilaus tai shoppailu muutenkaan tapahtuu ehkä vasta kun tämä toinen kolmannes on ohi. Jos niin kävisi, että pikkuinen ottaisi kovan lähtöspurtin tulla liian aikaisin maailmaan, niin kyllä näillä tavaroilla alkuun pääsisi jahka edes kotiin joskus pääsisimme.

Alkaako teitä jo masentaa tämä minun ainainen  EHKÄ, JOS, TOIVOTTAVASTI, sanojen toitottelu? ;)

Mutta, rattaiden sateensuoja on jo valmiiksi bongattu, jos en sitä silloin enää saa niin sitten en, samoin se suoja siihen "luukulle". Pinnasängyn pehmusteet on jo tsekattu valmiiksi, puuhamatto, sitteri ja se mobilejuttu. Katseet pitäisi tulevaisuudessa siirtää vielä itkuhälyttimeen, rintapumppuun ym.  Nämä nyt ei niitä turhia asioita ole, mutta uskokaa pois. Niitäkin on paljon! 

Sainpas väännettyä tikusta asiaa. Ehkei maailman vakavimpia pohdintoja näin maanantaille, mutta tiedättekö kuinka hyvää tämä tekee minulle?

Olla tavallinen odottaja edes välillä <3

Ja jokainenhan toivoo kevyttä aloitusta viikolle. Nämä vauvamaailmat olkoon minun kevytaloitukseni <3

Muksaa viikkoa kaikille!