Voi miten virallista. Ja miten jännittävää!

Meillä on erinäisten syiden vuoksi firmassa tällä hetkellä hiring freeze - mikä siis tarkoittaa, että ketään ei saa palkata ilman erityislupaa ylemmältä johtoportaalta. Minun tiimissäni tulee olemaan pian muutoksia ja pitääkseni pyörät pyörimässä on minun löydettävä uusia ihmisiä lähtevien tilalle. Tämän freezen takia minun pitää tehdä selkeä suunnitelma tulevista muutoksista ja työvoiman tarpeesta, ja osoittaa että todellakin tarvitsen poikkeusluvan rekrytoinnin aloittamiseksi.

Ja miten tämä minuun liittyy? Hyvin vahvasti. Ensimmäinen muutos on yhden tiimiläiseni isyysvapaa tammikuun alussa. "Normaalissa" tilanteessa voisimme selvitä tämän viisi kuukautta ilman häntä ja kevään lopulla hän tulisi takaisin vanhaan rooliinsa. Mutta tilanne menee monimutkaisemmaksi, koska minä lähden sillä välin myös ja olen kaavaillut tämän tiimiläisen ottavan roolini tiiminvetäjänä palatessaan. Eli, yhtäkkiä tilanne on se, että hän on lähdössä tammikuun alussa, eikä palaa enää tähän rooliin, eli tarvitsen tähän uuden ihmisen - pian. Niin ja se pikkujuttu, että minä lähden myös. Sitä ei vielä iso pomo tiedä. Ajattelin kertoa tästä heti 12. viikon jälkeen, mutta nyt asia on edessä huomenna tiistaina.

Ja sitten se on virallista. Koska viimeistään työpaikalla pomolle raskauden ilmoittaminen tekee siitä todella virallista!

Nyt piti myös tosissaan pohtia, että kuinkas kauan meinaan pysyä kotona vauvojen kanssa? Pomolle aion ilmoittaa olevani 9 kuukautta pois töistä ja tämän jälkeen palaisin 60-80% määrällä hieman alempaan rooliin, rivianalyytikoksi. Mielenkiintoista sinänsä, että mieheni ehdotteli puolta vuotta ja sitten töihin. Hän pelkää, että tulen hulluksi kotona kun en mikään varsinainen kodinhengetär ole, vaan kuten hän asian mainitsee tyypillinen liberaali (emancipated) suomalaisnainen. ;) Mutta tällaisen projektin jälkeen en voisi kuvitellakaan laittavani vauvoja hoitoon puolivuotisina! Tuo 9 kuukauttakin tuntuu tällä hetkellä lyhyeltä!

Täytyy sanoa, että kyllä siinä jännitys kutkutti vatsanpohjaa rakennella excel-taulukkoa, jossa minä katoan "äitiyslomalle". Äitiyslomalle.

Lähestyn jälleen tilaa, jossa valehtelen vauvani iän muutamalla viikolla nuoremmaksi estääkseni herkkien nuuhkimisviikkojen katoamisen pikkupikkusormien läpi. Kesähelteet mukanaan tuonut pikkuveli on pian jo kuukauden (aargh!), puista tippuvat lehdet ja nimijuhliin pitäisi postittaa kutsut. Haluaisin pakkomielteisesti pitää kiinni hauraasta nimettömästä olotilasta, jolloin seisahtunut aika jollottelee vauvan syömisten ja Pojan puistoilujen mukaan.

Arki ei rullaa. Elämä on pelkkää kahvia ja rotinapullaa. Ihanaa!

Vauvelin haistelua, ystäviä kahvittelemassa, Pojan leikkejä ja leipomista, uudessa puutarhassa puuhastelua, grillailua, naapureiden kanssa hengailua, kesälomamatkailua mummolaan, puistoja ja muutamia jaksoja Boardwalk Empiren viimeistä kautta.

Kalenterissa yksi merkintä: neuvola, jonka muistaminen: mahdotonta!

Oma rytmini on vauvan rytmittömyys, joka ei vielä ole onnistunut kunnolla väsyttämään. Kuukauden jatkuneen univajeen huomaa tosin ilmapallopäisyydestäni. Muiden keskustellessa lentokoneen ykkösluokasta, tipun ajatuksiini miettimällä, miten ala-asteen ekaluokka liittyy Hipin siskon Suomeen paluuseen.

Sovittuani pihassa naapurin muijan kanssa illan grillailuista, en keittiössä muistanut _yhtäkään_ asiaa, mitä lupasin puoleltamme illallispöytään valmistaa. Lopulta huusin toiveikkaana ovesta jos mää tuon sitte meiltä astiat, ettei sun tarvi tehä taas kaikkee? Saavuin paperipäänä valmiiseen pöytään, johon naapurin muija oli leiponut näkkileivänkin itse ( Bitch please!), kattamaan eriparisia astioitamme. Meillä ei näköjään ookkaa kuutta samanlaista viinilasia, ku me ollaan rikottu niitä niin paljo. Mun mielestä meillä oli. Mutta ei meillä oo. Kai. Tai emmää muista. Mitää.

Puhelimeni on puolet päivästä äänettömänä hukassa sohvatyynyjen välissä ja yrittäessäni soittaa takaisin ystävilleni, puheluni päätyvät vastaajaan. Myöhemmin tajuan olevan torstai ja hämärästi muistelen ihmisten todennäköisesti olevan keskellä päivää duunissa. Nii, joo töissä! Mitä helvettiä!? Poikettuani lounaalla työkavereiden kanssa, kollegani kyseli No ootko sää jo miettiny, koska taas jatkat töitä? Tuijotin kysyjää tyhjällä katseella sirrisesti hymyillen ja heilutin kantokoppaa kädessäni. Wie? Was ist das toita? Verstehe nicht. 

Helteinen elokuu, porukalla vietetyt lämpöiset illat puutarhassa ja isyysloma toivat kesättömälle kesälle jatkoajan, jonka jälkeen puista etujoukoissa tippuneet keltaiset lehdet tuntuvat petturipaskiaisilta. Nukkainen vastasyntyneisyys, haparointi, isoveljen alkuhämmennys ja perheen hellät ensihetket peittyvät pimenevien iltojen hämäriin. Seisahtanut maailma pyörähtää naristen liikkeelle.

Eilen ahkeroimme Pojan kanssa talvilannoitteet uudelle nurtsille. Viikonloppuna vietimme venetsialaisia. Naapurin muijan siiderit ja kotiviinit alkavat olla syysiltoja varten valmiina (parasta maistamaani omppusiideriä!) Poika suunnittelee innoissaan synttärijuhliaan. Minä omia varpajaisia. Huomenna kokoonnumme mammojen kanssa pitkästä aikaa, mukana muutama uusi tulokas. Pitäisi tilata kuusi mottia halkoja. Kantaa ne kellariin. Maksaa laskut ja soittaa vakuutusyhtiöön. Putsata Pojan kanssa olohuoneessamme asuvan jättimäisen krokotiilin hampaat. Siivota vierashuone. Ehkä tsekata syksyllä alkavat jumpat.

Pojan kaivattu kummisetä palaa tällä viikolla maailmalta käveltyään vuorilla monta tuhatta kilometriä. Huomenna on syyskuu. 

(....HA! Eli huomenna meikän vuosi ilman vaatteita -ostolakko päättyy! Juhuu! Lähdenkin tästä shoppailemaan, unohtakaa äskeinen vauvalässytys! Moro!)

Ihanaa syksyä!

On olemassa maailman suloisin höpöttäjä ja naisten naurattaja. Poika joka on jo pienestä pitäen hurmannut vilkutuksillaan jokaisen vastaantulevan tädin ulkoilureissuilla. Poika jonka hymyyn on hukkunut paatuneimmatkin hapannaamat ja tuntemattomat tallaajat kaduilla. Poika jolle ei voi olla kauaa vihainen, koska hän kyllä taitaa tarpeen vaatiessa vedellä oikeista naruista. Poika joka laulaa, soittaa kitaraa ja rumpuja jo 2,5v ikäisenä ja poika joka ei pelkää ketään eikä mitään. Hän on oikeastaan aika täydellinen ja muuta äiti ja isi eivät elämäänsä tarvitsisi.

Kuitenkin tämä poika on yksin. Tai ei nyt sanan varsinaisessa merkityksessä yksin vaan tarvitsee äitiä ja isää jokaiseen leikkiin kotona. Selkeästi hän olisi vailla sitä jotain. Onneksi mulla itsellä on sisaruksia ja veljelläni samanikäinen tyttö. Tämä kaksikko saa toisinaan leikkiä yhdessä kun meidän perheillä on aikaa treffata. Se ei ole kuitenkaan sama. Sama kuin, että Milanilla olisi omia sisaruksia joiden kanssa voisi jakaa melkeinpä kaiken. 

Mulla on itsellä pikkuveli, pikkusisko ja pikkupikku sisko. Ympärillä on myös pienestä pitäen vilissyt aimo annos vilkkaita serkkupoikia. Oon kasvanut lapsien ympäröimänä. Se on ollut mulle sellainen rikkaus, että tuntuisi todella kaukaiselta ajatukselta etten pyrkisi tarjoamaan Milanille sellaista ikuista sidosta mikä sisarusten välillä on. Me jaetaan siskon ja veljen kanssa kaikki. Me ollaan kasvettu samassa ympäristössä ja ymmärretään toisiamme paremmin kuin kukaan ystävä koskaan voi ymmärtää. Me ollaan tultu aikuisiksi samoista lähtökohdista ja samojen arvojen saattelemana. Olisi ihmeellistä kuvitella ettei mun elämässä olisi sisarparvea joka on niin iso osa mua. Ystävät ovat mulle myös perhettä ja jos mulla ei olisi sisaria niin varmasti ystävistä saisi tarvitsemansa tuen kaikkiin elämän haasteisiin ja ainutlaatuisiin hetkiin, epäilemättä sekuntiakaan. Oon vain järjettömän kiitollinen siitä, että mulla on kunnia saadessani pitää molempia niin lähellä ja jos mahdollista on niin haluan myös pojalle tarjota saman mahdollisuuden. Only God knows, mutta sen sisimmässäni jotenkin tiedän, että yritettävä ainakin on. Sen aika ei ole ehkä vielä, mutta ennemmin tai myöhemmin. 

En sano olevani siihen vielä vuoden päästä yhtään sen valmiimpi kuin nyt. Kuitenkin tiedän, että raskaan vauva-ajan jälkeen sitä alkaa helposti tottumaan sellaisiin mukavuuksiin kuten kokonaan nukutut yöt ja harventuneet lääkärireissut joka kuukautisesta rumbasta ehkä kertaan puolessa vuodessa. Masuvaivat jatkuvat vielä toisinaan, mutta ovat kuitenkin jo meillä hyvin hallinassa. Ehkäpä olisi parempi, että asiat olisi vielä suhteellisen tuoreessa muistissa niin tietäisi sitten samanlaisen tilanteen edessä miten toimia. Myös ajatus ylipäätään vauvarumban aloittamisesta alusta vaikka 5 vuoden päästä kun Milan olisi jo lähes 8vuotias tuntuisi aika kaukaa haetulta. Ainiin ja mähän olisin pikaisella matematiikalla jo lähempänä 40 kuin 30, KÄÄK! Nyt se iski päin kasvoja...mittarikin se vain raksuttaa kiivaampaan tahtiin hetki hetkeltä....

Miten sinä ajattelet sisaruksista lapselle? Ovatko ne sinusta tärkeitä vai onko sinusta parempi, että lapsi saa kaiken huomion vanhemmiltaan? Jos olet kasvanut perheen ainoana lapsena, oletko kaivannut sisaruksia elämääsi esimerkiksi aikuisiällä? Oletko löytänyt kenties hengenheimolaisen ystäväpiiristä ja et ole edes sisaruksia osannut kaivata?

Tuskin on yhtä oikeaa vastausta mitä tähän asiaan tulee, ja kaikki vaihtoehdot varmasti kasvattavat lapsista fiksuja aikuisia. Kysynkin vain, että jos sinulla olisi ollut yksi toive lampun hengeltä jossain kohtaa elämääsi, olisiko se ollut sisar vai kenties jokin aivan muu :)? 

Mä en oo koskaan potenut varsinaista vauvakuumetta, mutta tämä asia siis todellakin pyörii mun mielessä lähes päivittäin. Näin olisi oikein hyvä, mutta olenko itsekäs jos en edes yrtiä tarjota pojalleni jotakin niin arvokasta kuin ikioma sisko tai veli? 

Just wondering....

Kuvat ovat siis nyt siitä mun uudesta meikkipöydästä josta jo viime postauksessa http://www.lily.fi/blogit/meren-kainalossa-blog/im-love-uusi-meikkipoyta-ja-siita-inspiroituneena-kevyt-paivameikki-me kerroinkin. Kuten kuvista näyy myös Milan on erittäin tykästynyt uuteen peiliin jonka Clas Ohlsonilta tuohon meikkipöydälle hain :D. Haha myös äidin meikkisiveltimet ovat saaneet kyytiä...

Clasulta löysin myös matalat muoviset sisälaatikot noihin meikkipöydän puisiin laatikoihin joihin sai näppärästi aseteltua meikkivoiteet, ripsivärit ja luomivärit omiin lokeroihinsa. Wou, mun meikkiarsenaali ei ikinä oo ollut noin hyvässä järjestyksessä! Suosittelen kokeilemaan! Ihaninta on myös aamuisin sipaista tuolta pinestä suloisesta laatikosta ihoa silottava seerumi ja kosteusvoide poskille, ne uinuvat nyt niin kutsuvasti laatikossa vierekkäin.

Siveltimet laitoin kauniisiin lasipurkkeihin ja pimeneviä aamuja ajatellen vaihdoin vielä myöhemmin ikkunalaudalle valaisimeksi kromijalkaisen "toimisto" lampun jossa on kääntyvä varsi. Pimeinä aamuinakin siis pitäisi nyt onnistua kasvojen maalaminen :). 

Koska meikkipöytäni on suhteellisen matala, alle penkiksi viritin valkoisen jalkarahin ja musta se sopii oikein kivasti kokonaisuuteen. 

Ei muuta kuin mummon vanhat piirongit viritykseen ja meikeille uusi ihana koti ;) , onnea koitokseen selviät siitä varmasti ongelmitta! 

-IISA-

Sain kuulla tänään, että mun veljeni saa tyttöystävänsä kanssa vauvan. Itku pääsi. En kylläkään onnenkyyneleitä tirauttanu, vaikka iloinen heidän puolestaan oonkin. Itkin turhautuneisuuttani, katkeruuttani ja vähän surullisuuttanikin. Sama reaktio iski 3 vuotta sitten, kun siskoni kertoi odottavansa poikaansa. Ja samankaltainen, lievempi lohduttomuuden tunne iski, kun mun toinen veli meni naimisiin, vaikka olin iloinen heidänkin puolestaan.

Tähän väliin on vissiin sopivaa mainita, että rakastan siskonpoikaani yli kaiken, olen onnellinen siskoni puolesta ja kuten jo sanoin olen myös iloinen veljieni puolesta. Reaktioni ei liity mitenkään kehenkään sisaruksistani suoranaisesti.

Miksi siis tälläinen reagointi siihen, että musta tulee täti toistamiseen? En tiedä.

Oon aina halunnu äidiks. Ja jollain tasolla oon aina kuvitellu olevani ensimmäinen mun sisaruskatraasta, joka saa lapsia. Se oli jotenkin luonnollinen "kohtalo" ja siihen oli helppo tuudittautua vuosien aikana. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui. Koko turvallinen kuvitelma tulevaisuudesta romuttu yhteen plussaan. 

Mutta entäs tänään sitten? Miks reagoin samalla tavalla vaikka "tulevaisuus" on uudelleen kirjotettu jo pariinkiin otteeseen 3 vuoden aikana?

Rehellisesti... Tunnen itteni huonommaks kuin veljeni ja siskoni. Äitiys ja perheen perustaminen on ainoita asioita, mitä oon todella ikinä halunnu. Muut asiat ei oo mun elämässä niin korkeessa asemassa. Ja vaikka mulla ei oo kiire, niin tuntuu, että oon myöhässä. En oo saanu elämässäni aikaan mun mittapuulla mitään. 

Mulla on poikaystävä, jota rakastan erittäin paljon. Hän on tällä hetkellä mun perhe ja oon äärimmäisen onnellinen näin. Vaikka en vois koskaan saada lapsia tai mennä naimisiin, hän on mulle enemmän, kuin riittävä perhe. Siltikin kaipaan lapsia, äitiyttä ja perhe-elämää äärimmäisen paljon.

En tunne olevani tarpeeks riittävä näin. 

-M

Mistäköhän nuokin sanonnat ovat peräisin? Joka tapauksessa, pupu meni pöksyyn ja kissa vei kielen tänään. Vaikka uhosin maanantaiaamuna täällä, niin en kertonutkaan vielä tulevasta äitiyslomasta pomolleni.

Tarkoitushan oli (nyt ajatellen naiivisti) kertoa ihan silmä kirkkaana pomolle, että olen jäämässä äitiyslomalle keväällä. "Ajattelin olla 9 kk ja tulla takaisin 60-80 prosentilla." Onnekseni päätin sitten kysellä vähän luottotyökaveriltani, miten äitiyslomakuviot tarkalleen menevät firmassamme ja kuinka hän oli asian hoitanut. 

Silmiä avaavaa taas kerran. Eli meidän firmamme antaa 20 viikkoa maksettua äitiyslomaa, kaikki ylimenevä (palkaton) tulee sopia esimiehen kanssa. Esimiehen ei tarvitse suostua päiväänkään ylimääräistä. Tuon 20 viikon jälkeen firma sitoutuu ottamaan työntekijän takaisin samalla % - määrällä, jolla tämä on lähtenyt äitiyslomalle. Eli, mikäli nainen haluaa palata töihin alemmalla määrällä (ks. yllä oma toiveeni) esimiehen ei tarvitse suostua, vaan tämä on tarpeeksi irtisanoa työsopimus.

Ja tämä tietenkin muuttuu monimutkaisemmaksi, koska en edes tiedä miten sijaissynnytyksellä saadut lapset käsitetään äitiysloman kannalta. Uskaltaisinkohan asiasta kysellä henkilöstöpuolelta? Tai aionko asiasta edes kertoa työpaikalla? Ja jos en kerro, miten "feikkaan" raskauden loppuajan? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on?

Eli hyvin nopeasti oli selvää, että parempi nyt vaan miettiä rauhassa strategia kuntoon, ennen kuin menen mitään asiasta puhumaan. Työkaverini jälleen muistutti minua, etten ole mitään velkaa firmalleni ja heiltä ei välttämättä kannatta odottaa ymmärrystä näissä asioissa - hän siis puhuu kahden lapsen äitinä omasta kokemuksestaan.

Miitingin lopussa pomo kysyi tilanteestani. Sanoin vain, että viime vuonna menin naimisiin ja se ei ole salaisuus, etteikö lähitulevaisuuden haave ole perhe. Mutta mitään konkreettista ei vielä ja palaan kyllä heti asiaan sitten kun on jotain kerrottavaa... 

Eli näin tällä kertaa.

Kuva / Picture Source

Minua rangaistaan. Olen kipeänä flunssassa. Juuri, kun olin pääsemässä takaisin jaloilleni, vedettiin matto alta. Tämän päivän olen viettänyt sohvalla maaten. Liikaa aikaa ajatella. 

Itkukohtauksia on tänään tullut jo muutamia. Suren menetettyä elämää. Eilen olisi ollut niskapoimu-ultra. En kykene miettimään mitään muuta. Kerron miehellni tunteistani, mutta hän ei osaa tukea minua. Koen olevani yksin tämän asian kanssa. "Älä jää tuleen makaamaan", yritti mies tsempata. 

En tiedä mitään niin inhottavaa kuin kipeänä oleminen. Olen touhukas ja tekevä ihminen. En kestä makoilua ja lorvailua. Pää täynnä räkää, eikä itkeminen auta tilannetta yhtään.

Lähetin opettajalle viestin, etten pääse tänään harkkaan. Pelkäsin, että joudun tekemään tunteja sisään. Hän kuitenkin vastasti ihana rohkaisevasti ja lopussa luki: "pidä huoli itsestäsi". Purskahdin taas itkuun. Helpotus. Tiedän nimittäin pääseväni tavoitteisiini ja osaan hoitaa raskaana olevia. Tunnit ovat pieni murhe, mutta tuntuu, että jokainen vastoinkäyminen musertaa entistä enemmän.

Olen vaipunut toivottomuuden tilaan, mitä seuraavaksi? Tiedän, että murheeni kuulostavat pieniltä, mutta itse koen ne todellisina. Ajattelin kokeilla viljatonta ja maidotonta ruokavaliota, jos se auttaisi minua pysymään terveenä. Parantaisiko se hedelmällisyyttä? Olen ollut viime vuoden aikana liian monta kertaa flunssassa. Myös saliharrastus alkaa taas, kunhan tämän flunssan selätän. Kunpa se ei vaan nousisi poskionteloihin.

Koen, että ainoa tavoitteeni tällä hetkellä on tulla raskaaksi. Ei kovin tervettä. Parasta olisi unohtaa koko asia, niin silloin tärppäisi. Mutta miten? Tarvitsen tavoitteita, ehkä etsin niitä sitten siitä salitreenistä. Koska enhän voi palata crossfittiin enää ikinä. Kerroin heille olevani raskaana, enkä kehtaa sinne enää palata. Haluaisin nauttia elämästä hetki kerrallaan, ja olla onnellinne niistä asioista mitä minulla on, enkä haikailla niiden perään mitä minulta puuttuu. Enhän minä mennyt naimisiin mieheni kanssa, koska halusin lapsia. Menin mieheni kanssa naimisiin, koska rakastan häntä ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan. 

Painajaiset ovat jatkuneet. Viime yönä näin unta, että minulle kerrottiin mieheni olevan isäni. Meidän geneettinen perimä oli liian samanlainen, emmekä ikinä tulisi saamaan terveitä lapsia. Kaikki raskaudet menisivät kesken. Heräsin kauhuissani. 

Pelkään masentuvani. Olen positiivinen ja iloinen ihminen. Tällä hetkellä en tunnista itseäni.

Tiedän olevani vielä nuori, meillä on aikaa. Mutta silti, olen kärsimätön. Kuvittelin kevääni ja ensi vuoteni jo aivan erilaiseksi kuin mitä se nyt tulee olemaan. Joudun töihin, töihin, mitä en halua tehdä. Rankkaan, raadolliseen työelämään. En saakaan olla kotona imettämässä ja pitämässä huolta vauvastamme. 

Vielä on aikaista, tiedän. Eihän keskenmenosta ole kuin kaksi ja puoli viikkoa. Mikä tähän kipuun auttaa? Olen niin väsynyt. Haluan jatkaa elämääni. Tuntuu, että minua kiusataan. Ajattelen, etten voi tulla luomusti raskaaksi, sitten tulenkin. Uusi elämä, minun sisälläni! Ja sitten se kaikki viedään minulta. Mitä olen tehnyt, että ansaitsen tämän? Olen hyvä ihminen, en tee muille pahaa, pikemmin tuon ihmisille hyvää ammattini kautta. Silti minua rangaistaan. Voin kertoa, että jos joskus olen johonkin korkeampaan voimaan uskonut, se usko on minulta viety. 

Eikä asiaa tietenkään auta se, että luen lapsettomuusblogeja aikani kuluksi sängyn pohjalla maaten. Keskemenoja, viisi vuotta lapsettomuushoitoja, 17 000 euroa lapsen hankkimiseen, kohtukuolemia, epäonnistumisia, odottamista, pettymystä... Tämä on pahin pelkoni, etten ikinä saa lasta. Mikä tarve minulla on saada vauva? Olen kehittänyt tästä lähes pakkomielteen. 

Tarvitsen muuta ajateltavaa.

Parin viikon sisällä pitäisi alkaa meidän toinen ICSI-hoitokierros.

Eka hoitokerta meni hyvin, jos siis unohdetaan ottaa huomioon ne kolme negatiivista raskaustestiä. Kuitenkin itse hoidot oli helpompia kuin odotin. Sivuoireet oli hallittavia ja punkteeraus ei niin kivulias kuin miltä se kuulostaa. Sivuoireet lääkkeistä oli mielialanvaihteluita (loppujen lopuksi aika lieviä), yöhikoilua ja turvotusta. Ja tuo turvotus oli minulle pahin oire. Vatsani näytti ihan siltä kuin olisin jo raskaana . Ja se ei ole välttämättä kovin mieltä piristävä asia siinä vaiheessa, kun yrittää tulla raskaaksi.

Pahin juttu oli kyllä ne ovulaatiotestit. Vieläkin mulla on niitä valtavat pinot kun hermostuksissani tilasin kunnon tukkupakkaukset, ettei vaan lopu kesken. Paniikki! Mutta onneksi sain kuulla että yksityinen klinikka ei niitä käytä. Olin niin huojentunut kun tämän lääkäri kertoi! Ovulaatio testataan vain pelkällä ultralla. JES! 

Ensimmäinen hoitokerta oli julkisella puolella, naistenklinikalla ja nyt mennään sitten toista kertaa kokeilemaan yksityiselle klinikalle. Tiedetään jo nyt että hoito tullaan toteuttamaan vähän eri tavalla kuin viimeksi. Lääkkeet pitäisi olla erilaisia mutta niistä enemmän kun tiedän tarkemmin.

Olen valmistautunut ja levännyt. Rentoutunut ja nauttinut kesästä, sekä vähentänyt suorittamista. Popsinut vitaamiineja paljon. Syön mammavitamiinien lisäksi erikseen b-vitamiinia, e-vitamiinia, d-vitamiinia, foolihappoa ja omega 3:a, sekä maitohappobakteereja. Pudotin kesän aikana ne viisi kiloa mitä sain viime talven aikana. Tunnen oloni kaikin puolin hyväksi.

Jossain vaiheessa huomasin eläväni liikaa "sitten kun"-elämää. Laskin koko ajan 9 kuukauden päähän. Sitten kaikki alkaa. En viitsi aloittaa uutta harrastusta, kun ei sitä voi kuitenkaan jatkaa sitten raskaana. Afrikkalainen-tanssi kiinnostaa, mutta mites jos tulen raskaaksi..Elämä on pysähdyksissä ja odottaa hetkeä jolloin testiin tulee ne kaksi viivaa.Tiedän että maagiset 9 kuukauden aikasyklit tulevat pyörimään päässäni niin kauan kun tätä prosessia kestää, mutta toivon että osaisin paremmin pitää muun elämän mukana tämän kaiken keskellä. Menen turhan helposti lapsettomuushoito-kuplaan, jossa päähäni ei mahdu mitään muuta kuin lapsettomuutta ja hoitoja. Olen jopa huomannut unohtavani pitää yhteyttä läheisiin, kun olen niin kiinni tässä projektissa hoitojen ollessa aktiivisina ja se harmittaa jälkeenpäin.

 Aloitin kesällä nettilukion ihan vaan tuomaan vastapainoa elämääni, sekä muuta mietittävää. Ja minua on jo pitkään harmittanut se, etten aikanaan mennyt lukioon. Onneksi on asioita mitä voi korjata! 

Mutta se jännitys. Siitä ei pääse eroon. Nyt kun hoito alkaa lähestyä on samassa suhteessa jännitys myös tullut takaisin. Luen lapsettomuusblogeja ja -keskustelupalstoja aivan liikaa. Koko tämä asia on mielessäni aivan liikaa. Vaikka aavistuksen rennommin pystyn ottamaan nyt, niin silti se vaan jännittää. Mahdollisuus raskauteen ja omaan lapseen vuosien jälkeen jännittää. Miten se ei voisi olla jännittämättä?

Viime kerrasta olen oppinut jo kuitenkin jotain. Kivaa tekemistä pitää olla tiedossa hoidon ajaksi ja etenkin alkionsiirron jälkeisiin pariin viikkoon. Kuuluisat piinaviikot ovat nimensä ansainneet. Ihan mitä tekemistä vaan; kampaajalla istumista, hierojalla käyntiä, ystävien näkemistä ja leffailtoja. Ja etenkin kivaa tekemistä pitää olla etukäteen suunniteltu siltä varalta että hoito ei onnistu. Kerran olen ollut hotellilomalla hakemassa irtiottoa negatiivisen testituloksen jälkeiseen elämään ja väsymykseen. Toimi hyvin!

Tärkein valmistautuminen tapahtuu kotona, omassa pääkopissa. Ja iso voimavara minulle on ollut mieheni. Yhdessä me tätä tehdään!

Tässä blogissani haluan pyöriä siinä pumpulinpehmeässä kuplassa, että maailma on ihana ja hyvä ja puolustamisen arvoinen. Toisin kuin some ja media tällä hetkellä näyttäisi olevan, kun empatiakyvyttömät oksentavat vihaansa tuntematonta kohtaan.

Siksi siis: sykettä mä metsästän!

Ostin käytettynä kotidopplerin, jotta voisimme muiden hysteerikkoäitien lailla (köh) tutustua lapseemme hänen sykkeensä kautta. Onhan se mukelo jo kuutisen senttiä ja 13 viikko napsahtaa lasiin sunnuntaina. Vauvapalstojen mukaan syke pitäisi jo kotikonsteinkin kuulua.

Pyöräilin hakemaan dopplerin, koska myyjä asui suhteellisen lähellä. Olin myös jo valmiiksi kiukkuinen ja pahantuulinen kipeän ovulaationi vuoksi (joka on pahentunut käsittämättömiin sfääreihin lapsettomuushoitojen jälkeen) ja ajattelin pyöräilyn auttavan asiaa. Myyjä katsoi hiukan epäuskoisena, kun kurvasin pyörälläni pihaan, mutta kankeasti kipujen vuoksi liikkuen.

"Onnea odotukseen!" hän toivotteli ja vaivihkaa refleksinomaisesti vilkaisi hupparin peittämää vatsaani. En viitsinyt siinä kohtaa taas tulla kaapistani ulos, joten vastasin vain hymyillen kiitos. Kotimatkalla kipeä vatsani muistutti viime vuoden hormoniturvotuksesta, sillä jokainen töyssy vihlaisi ikävästi. Mietin tulenkohan vastaisuudessa aina ovulaationi aikaan muistamaan ne kipeät hoidot? Vai saisinkohan jo pian sen "aika kultaa muistot"? 

Kotona ultrausgeelin puutteessa käytimme (köh) toista vastaavaa geeliä makuuhuoneen puolelta. Emme kumpikaan kuuleet muuta kuin vaimoni sykkeen. Olin hiukan pettynyt, vaikka jotenkin osasin arvatakin ettei se ensimmäisellä kerralla vielä onnistuisi.

Huomenna pääsemme ihan oikeaan ultraan, missä mitataan myös niskaturvotus. Ehkäpä sen jälkeen onnistuisi kotonakin, kun näkee mihin kohtaan se mukula on itsensä asetellut.

Eilen illalla se tapahtui. Meidän rakkaiden ystävien vauva saapui tähän maailmaan. Nyt maailmassa on yksi uusi ihminen lisää, uusi elämä on alkanut. Olen todella onnellinen ystävieni puolesta. Aloitin heti neulomaan pientä villatakkia erittäin pienikokoiselle tytölle. Neuloessani olen samalla miettinyt, ajatellut, pohtinut.

Jos kaikki olisi sujunut normaalisti, meilläkin olisi vauva, ja sillä nyt kaveri. Plussasimme ystäväni kanssa viikon sisällä toisistamme - minä myöhäisessä vaiheessa, hän jo päiviä ennen uuden kierron alkua. Se, ettemme saaneet kokea raskauksia kokonaan yhdessä, yhtä aikaa, on ollut yksi kipeimmistä asioista tänä vuonna.

Kateellinen en kuitenkaan ole. Sen sijaan mietin, mitä kaikkia tunteita ystäväni käyvätkään lävitse juuri nyt. Ihmetystä, rakkautta, onnea, pelkoa. Oma elämä tuntuu tyhjältä tuollaisen ihmeen rinnalla. Työasiat ja pienet ärsytyksen aiheet tuntuvat mitättömiltä uuden elämän äärellä.

Uusi tulokas oli odotettu ja toivottu, pitkän yrityksen tulos. Ehkä mekin saamme kokea saman jonakin päivänä. Ja silloinkin uusi tulokas on todella odotettu ja toivottu. Todennäköisesti pitkän yrityksen tulos.

Tässä on taas hujahtanut hetki viimeisestä postauksesta. On ollut muka kaikennäköistä kiirusta, etten ole ehtinyt ajan kanssa miettimään kirjoitettavaa. Tai siis kirjoitettavaa olisi, mutta ei aikaa jäsennellä ja makustella postaukseksi saakka. Myös ystäväni muistutti minua kohteliaasti tänään, että hän "reklamoi liian hitaasta päivitystahdista!"Tässä siis päivitystä, mutta pahoittelen postauksen hyvin tajunnanvirtamaisesta soljunnasta (ja kirjoitusvirheistä)..

Kiitos valtavasti kaikista kommenteista ja ehdotuksista Kohtuuton raskaus postaukseeni, jossa kyselin vinkkejä kuinka myötäelää parhaiten Jenniferin raskautta!

Meillä olikin Jenniferin kanssa skypepuhelu viime viikolla, jossa asiasta puhuttiin pitkä tovi. Juttelimme niitä näitä alkuun ja kyselimme hänen voinnistaan. Juuri sinä päivänä hän kertoi voivansa loistavasti ja oli tyypillinen nauravainen oma itsensä. Kysyin suoraan, että miten me voimme parhaiten tukea häntä? Selitin, että olen miettinyt asiaa aika paljon ja esimerkiksi se, että laittaisin joka päivä viestiä kysyen hänen vointiaan saattaisi tuntua enemmänkin kyttäykseltä kuin tukemiselta. Ja tätä en haluaisi. Olen kuitenkin kiinnostunut hänen voinnistaan ja haluan tukea miten paljon vain voin täältä kaukaisesta Euroopasta.

Jennifer kertoi, että hänelle riittää ihan vain viesti silloin tällöin ja että kuten tähänkin saakka, että pidämme säännöllisesti yhteyttä. Hänelle on tärkeää tuntea, että me olemme täällä. Vaikkei joka päivä siitä muistutetakaan. Hän oli myös miettinyt, kuinka paljon me haluamme tietää ja esimerkiksi kehtaako hän yksinkertaisesti sanoa, että tänään on vain väsyttänyt koko päivän ja kaikki etoo. Toisaalta hän muisteli, että olin joskus alussa sanonut, että tämä saattaa olla meidän ainoa raskaus ja myös lähin raskaus (ehkei niin fyysisesti, mutta henkisesti!!) ja hän mielellään pitää meidät ajantasalla. Sovimme siis jatkaa samaan malliin, laitella viestiä ja soitella.

Sittemmin Jenniferiltä on tullut pari viestiä, joissa hän potee huonoa oloa tai muita häntä ärsyttäviä oireita (kuten korostunut hajuaisti tai liiallinen syljeneritys - kyllä, jaan tämän nyt kaikille teillekin!). Välillä viesteissä ei ole hymiöitä vaan pystyn rivien välistä lukemaan hänen väsymyksensä. Pari kertaa olen laittanut - kuten minulle vinkattiin, kiitos vielä kerran! - ihan vain "toivottelen mukavaa viikonloppua ja toivottavasti olo on ollut hyvä" tai lähettänyt kuvan meistä sunnuntaikävelyllä ja että "terveiset täältä, ajattelemme teitä kaikkia siellä".

Nyt on mennyt jo reilu viikko edellisestä puhelusta, siis tämä josta mainitsin yllä, ja keskiviikkona jutustellaan jälleen. Tämä koska silloin on seuraava ultra, jossa toivottavasti näkyy jo vähän enemmän! Kuten Jennifer sanoi, they maybe wiggling by then. Ainakin alla oleva keskustelu juuri nyt voisi näin ennustella.

Potku. Yksi muuten ehkä ilkeältä kuulostava sana kuulostaa juuri nyt täydelliseltä. Potku. Kova potku noin 200 grammaiselta pieneltä tyypiltä joka tuolla vatsanahkan takana tällä hetkellä asustaa, tuntuu vaan niin vastustamattoman ihanalta. Melkein en meinaa malttaa odottaa seuraavaa. 

Sain kolmen potkun sarjatulen ja sittemmin on taas heikot ollut liikeet, mutta niinhän se on normaalia vielä tässä vaiheessa. Ja olinpa minä jostain lukevinani, että vauva nukkuu vielä 20tuntia vuorokaudessa tässä vaiheessa, niin ne muut potkut on mitä todennäköisemmin tullut silloin kun minä itse nukun.

Mutta voi rakkautta. Potki vaan. Potki äitiä oikein kunnolla! Ei olisi seuraavaan tarkistus kertaan kauaa aikaa. Puoliväli on jo lähellä. Jaksathan rakas tänne maailmaan saakka, niin minä saan sinut syliini ja saan pitää sinusta huolta <3 

Tällähetkellä pidän tämän vatsa-ajan niin hyvin kuin pystyn. Rakas jaksathan vain <3

Äiskä ja iskä on jo suhun ihan hurmioituneena. Sinä pieni pikku kakkonen <3

Siellä se meidän pieni perjantaina näkyi. Nenä ja silmät, kädet ja jalatkin oikeamääräiset. Peukkua vilkutteli ja vispasi, pyöri ja heilui niin kovasti, että meni hetken löytää syke ja mitata niskaturvotus. Kaikki näytti oikein hyvältä. <3 Melkein odotin itkeväni liikutuksesta, mutta silmät pysyikin kuivana. Sen sijaan olisin halunnut tuijottaa sitä ultrakuvaa vaikka kuinka kauan!

Ihan käsittämätön ajatus, että kuudessa viikossa tyyppi on kasvanut reilu sentistä vajaaseen kymmeneen senttiin. Siinä on melkoinen tohina päällä. Vielä hurjempaa on ajatella, että jotkut huomaavat vasta nyt olevansa raskaana(!). Vaimon vatsa on jo sen kokoinen ja muotoinen, että ei ihan heti jää arvailuksi mitä siellä vatsassa tapahtuu.

Ainut mikä herätti kätilön huolen - ja sai kutsumaan myös lääkärin paikalle - oli ultrakuvissa näkyvät myoomat. Nehän olikin jo aiemmin meillä tiedossa, mutta nyt estrogeenin vaikutuksesta kaikki kolme olivat kasvaneet muutaman sentin. Suurin on melkein nyrkin kokoinen ja sen tuntee helposti navan toiselta sivulta kovana paukkuna. Ihmeteltiinkin, että miksi vatsa on niin toispuoleisen tuntuinen, mutta luulimme sen johtuvan kohdun asennosta. Se onkin se suurin myooma. Ultrakuvien mukaan ja oireiden puuttuessa tilannetta kuitenkin seurataan. Myoomat ovat kuulemma yleensä täysin vaarattomia, kun ne eivät pullistu kohtuonteloon (kuten tässä tapauksessa), mutta saattavat aiheuttaa aikaisin jo ahtauden tunnetta vatsassa ja vaikeuttaa alatiesynnytystä (riippuen missä kohtaa myoomat on).

Henkilökohtaisesti toivon ettei keisarileikkaukseen jouduttaisi, koska lähipiiristä seuranneena toipumisaika on valtavan pitkä. Muru ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, koska kumpikin vaihtoehto kauhistuttaa. Pääsimme kuitenkin nyt sitten tihennettyyn seurantaan, eli 20. raskausviikon jälkeen ultria on tiheämmin ja tilannetta tarkkaillaan. Saimme ajat seuraaville ultrakäynneille ja ihan valtavaksi harmikseni rakenneultra osuu juuri työmatkani päälle. Harmittaa aivan hirveästi! Olisin halunnut olla paikan päällä näkemässä saadaanko me pieni dude vai dudette.

Ennen viikonloppua myös päättyi murun lamauttava pahoinvointi. Ihanaa! Viikonloppuna oli mahtavaa päästä käymään yhdessä Kaapelitehtaan Design messuilla ja syömässä keskustassa. Muutamaan viikkoon ei ollakaan tehty mitään sellaista, puhumattakaan syöty ns. normaalia ruokaa. Kotonakin on helpompaa, kun koirien ulkoiluttajia on jälleen kaksi.

Uusina oireina on sen sijaan "ähkyily" eli pienikin ruokamäärä aiheuttaa ähkyn tunteen ja suussa maistuu jatkuvasti rauta. Heh. En muutoin näitä tänne raportoisi, mutta mieli on jännä ja unohtaa helposti, ja haluan pistää näitä muistiin. Toinen kolmannes on jo menossa ja se tuntuu ihan käsittämättömältä.

Toinen kierros ICSI-hoitoja on alkanut. Tuli vauhdikas aloitus, kun kuukautiskierto lyhenikin usealla päivällä ja hoidot pitikin aloittaa suunniteltua aikaisemmin. Hetken panikoin aikataulujen kanssa, mutta onneksi kaikki loksahti kohdalleen ja päästiin aloittamaan. Huh!

Nyt takana on kaksi päivää vatsanahkaan pistämistä Gonal F:ää (125), jonka pistämisen aloitin kuukautiskierron toisena päivänä. Hyvin vielä muistin viime kerrasta pistämisen ja homma sujuukin nyt jo rutiinilla. 

Ensimmäinen hoitokerta tehtiin silloin pitkän kaavan mukaan, mutta nyt mennään onneksi lyhyellä kaavalla. Tai ainakin nyt vaikuttaa rennommalta ja helpommalta. On ainakin vähemmän muistettavaa, kun nyt on vaan pistoksia kerran päivässä. Toki sunnuntaina (kp 7) otan mukaan tähän ns. jarrulääkkeen eli Cetrotiden, eli sitten mennään vähän aikaa kahdella pistoksella.

Lääkkeinä on siis: Gonal-f (kasvattaa munasoluja), Cetrotide (estää munasolujen liian aikaisen irtoamisen), Ovitrelle (irrottaa munasolut) ja mahdollisesti Lutinus (keltarauhashormoni), jos siis siirtoon asti mennään. 

Maanantaina ultrataan ja tarkastetaan tilanne. Toivon mukaan saataisiin tällä kertaa vähän enemmän tuotettua munasoluja, tai siis niitä kypsiä ja käyttökelpoisia. Viimeksi näytti lupaavalta, mutta punktiossa paljastui että iso osa oli vielä raakoja. 

Viimeksi jännitti kaikki. Pistämiset, punkteeraukset ja koko prosessi. Ihan kaikki oli uutta ja kaikki toimenpiteet kuulosti vähän karmivilta. Nyt ei oikeastaan jännitä vielä mikään ja olenkin koittanut olla turhia miettimättä asiaa. Kaikki menee niin kuin menee.

Normaali elämää eletään. Paitsi että aamulla otan tiukasti kiinni vatsamakkarastani ja pistän sinne vähän hormonia. Muuten ihan normaalia arkea vaan. Kaikkea sitä ihminen tekeekin..

Ensimmäisestä keskenmenosta on nyt viisi vuotta. Raskaus ylipäätään oli yllätys, vaikka keho olikin antanut monia vinkkejä. Alkuraskauden pahoinvointi oli voimakasta. Eikä sitä meinannut ihan oikeasti ymmärtää, että meille olisi tulossa vauva. Oltiinhan sitä toivottu ja siitä puhuttu. Ihmismieli on kummallinen. Miten sitä voi muutaman viikon aikana muodostaa valmiin elämän synnytyksineen, ristiäisineen, tarhaan lähtöineen ja ylioppilasjuhlineen! Muodostaa valmiiksi kaikki ne toiveet, haaveet, ilot ja surut, joita on aina kantanut sydämessään. Kauniita toiveita, helliä unelmia. 

Myllerryksestä toiseen. Onnen huumasta repivään suruun. Siinä vaiheessa, kun makasin puolialasti kylmässä huoneessa ja  lääkäri sanoi, että kohdussa ei ole elämää, sydän jätti lyönnin välistä. Ja siinä vaiheessa Mies otti kädestä. "Kulta, me selvitään tästä kyllä." Minusta tuntui, että ei selvitä. Että ei voida selvitä. Minusta tuntui, että minä petin hänet. Vein häneltä pois sen, mitä hän kaikkein eniten on toivonut. Siltä minusta tuntui.

Kertaakaan ei arvostellut. Soimannut. Etsinyt syyllistä. Kertaakaan ei yrittänyt selittää kipua pois. Surua pois. Sen sijaan piti lähellä. Silitti uneen. Halasi paljon. Antoi luvan olla heikko. Yhdessä itkettiin, yhdessä surtiin. Puhuttiin paljon. Tuntui siltä, että siitä huolimatta olen edelleen rakas.

-----

Välillä olen miettinyt sitä, rakastaako vielä - oikeasti. Vaikka tämä keho on niin monta kertaa pettänyt, kääntynyt vastaan. 

Tänään, iho ihoa vasten köllittiin sylikkäin. Raukeina. Mies silitti olkaa, hiuksia. Suuteli hellästi. Ja taas tiesin: rakastaa. Minua. Minuna.

Ensimmäisestä keskenmenosta on kuljettu pitkä, pitkä matka. Meiksi.

Sylissä ajattelin: tulkoon mitä vaan. Mitä vaan. Minulla on vierellä rakas, jolle niistäkin huolimatta riitän. Kelpaan. Minulla on vierellä rakas, joka kaikella voimallaan on valmis kulkemaan vierellä mustistakin mustimpien läpi.

Jennifer kävi toisen kerran ultrassa viime viikolla, jolloin olimme kutakuinkin tarkalleen raskausviikolla 10. Myös tämä ultra tapahtui Jenniferin omalla klinikalla, eikä Portlandissa. 

Parikymmentä minuuttia ennen h-hetkeä laittelimme viestiä, että me olemme valmiina Euroopan päässä ja että Jennifer on saapunut klinikalle. Sitten vain odottelemaan puhelimen ääreen. Tuttuun tapaan pian alkoi tippumaan kuvia. 

Ylläolevan kuvan kohdalla tihrustelimme mieheni kanssa, että mitä sieltä näkyy. Sehän näyttää ihan pikkiriikkiseltä vauvalta! Epätodellista! Muut kuvat olivat hieman suttuisia ja myöskään videoklipeistä ei paljoa enempää saanut selville, paitsi vähän paremmin pystyi eläytymään tilanteeseen. Jenniferillä oli siis mukana tyttökaveri seurana ja ottamassa kuvia.

Kuten viimeksi, Jennifer soitti heti autostaan ja kertoili ultrasta ja sen kulusta. Vauvojen sydämensykkeet olivat hieman yli 160, mikä on normaalin rajoissa. Vauvat ovat vahvan oloisia ja kasvaneet hyvin. Tällä hetkellä ne rääpäleet ovat tulitikkuaskin kokoisia!

Jenniferin omin sanoin ne näyttivät screeniltä "stinkin' cute" - ja tähän sydämellinen nauru päälle. Tuntuu hyvältä, että meidän pikkuisilla on kaikki turvallisesti ja Jennifer on myös voinut hyvin. Meidän Ykkönen ja Kolmonen siellä kaukana...

Blogi muuttaa uudelle kotisivulleni, kategoriaan perhe. Tervetuloa sinne seuraamaan! 

http://tiiadahlstrom.com/category/perhe/

Heti ultraa (josta kirjoitin eilen) seuraavana saimme sähköpostia hedelmöitysklinikaltamme.

"As I think you know, the ultrasound yesterday looked great! both babies are showing appropriate growth for the current gestational age. congratulations!" ...

... "So, you are officially graduating from our care at this point! We are sad to see you all go- but we are so happy to send you along to the next phase of your journey."

Ensimmäisenä tuli mieleeni, että nytkö jo? Olemmeko me todella jo niin pitkällä? Vastahan tästä puhuttiin! Skypen kautta viime syksynä, kun illat olivat jo pimeitä ja viileitä. Kun ensimmäistä kertaa kuulimme success ratesta. Keväällä paikan päällä Portlandissa, kun loistimme kevätauringon kanssa kilpaa ja olimme innoissamme prosessin etenemisestä ja tulevasta reppureissusta.

Mieleen tulvahti klinikka ja sen henkilökunta. Vastaanoton hymyilevä virkailija, ihana munasolun luovuttajista vastaava hoitaja, jonka kanssa nauroimme kippurassa harjoitellessamme hormonipistoksia tekovatsaan. Sijaissynnytyskoordinaattorimme, joka suki pitkiä kiharia hiuksiaan toistuvasti. Siskoani punktioon valmistellut sairaanhoitaja, joka esitteli kännykästään tekemiänsä vaatteita ja vakuutti siskolleni hänen olevan melko tough cookie, vaikkei sisko itse uskoisi. Hieman niljakas, mutta hyvin ystävällinen, narisevaääninen lääkärimme.

Mietin sitä kiitollista, onnellista, liikuttavaa hetkeä, kun punkteerauksen tehnyt lääkäri tuli huoneeseen ilmoittamaan 26 munasolusta. Kuinka kyyneleet valuen katsoin nukkuvaa siskoani, joka sillä hetkellä näytti silmiini enkeliltä.

Ja nyt olemme virallisesti "selvinneet" hedelmöityksestä - onnistumisprosentilla 100%. Olemme kohta ensimmäisen trimesterin taitteessa ja raskaus on tämän jälkeen "normaali raskaus", ja samalla viivalla luomuraskauksien kanssa. Tästä synnytykseen saakka Jennifer asioi omalla klinikallaan ja Portlandin hedelmöitysklinikka ei ole enää prosessissa mukana.

Niisk - yksi etappi saavutettu ja toivottavasti kaikki sujuu hyvin loppuun saakka. En tule ikinä unohtamaan Oregon Reproductive Medicinia ja heidän henkilökuntaansa.

Ps. Yksi asia meidän toki tulee vielä hedelmöitysklinikkamme kanssa sopia - mitä tehdään jäljelle jääneille viidelle alkiolle. Mutta ei mennä asioiden edelle, vaan nyt toivotaan ja jännitetään raskausviikko kerrallaan, että kaikki menisi mahtavasti Ykkösellä ja Kolmosella.

Hui, kohta ollaan puolessa välissä raskautta. Siis muistatteko ne minun alun kitinät kun vuotojen seasta kirosin, ettei aika vaan kulu ja ne viikot eivät etene? Ja nyt ollaan ihan kohta puolessa välissä. Muutama päivä enää vain!

Alussa minusta tuntui, että tänne on ikuisuuksien matka. Esikoisemme synnyinviikoille vielä pidempi, Nyt niihin on noin kuusi viikkoa jäljellä. Minun ehkä pahin rajapyykkini tässä raskaudessa, rv25-26. Niistä kun selviän, niin toivon että pieni paino lähtisi harteilta, vaikka ei se paino lähde ennenkuin pikku kakkonen on maailmassa ja sitten varmasti alkaa erilainen paineentunne harteilla.

Minä osaa niin kuvitella täällä pienen vaippapepun tuhisemassa. Ja toivon, että synnytyssalissa hän huutaisi sydämensä kyllyydestä, että täällä minä nyt olen! Minä toivon elämään ääntä ja kasvua. Samalla pääsisimme mekin vielä kasvamaan.

En ole vielä ostanut mitään meidän tälle pienelle. Ajattelin odottaa rakenneultraa. Ja sittenkin ostain vain jonkun yhden jutun tuomaan todellisuutta, että nytkin sitä pientä odotetaan. Veikkaan, että muuten odotan tuonne rv27 saakka. Tai vaikka ihan loppuunkin saakka. 

Esikoiselle ostetuilla tavaroilla kyllä pääsisi alkuun, mutta ei me viimeksikään keretty koko repertuaaria hommaamaan, niin sinänsä paljon ostettavaa on vielä. Siinä vain kyllä kulkee pelko kovasti mukana, vaikka ihan hirveästi olen sitä työstänyt. 

Ja senkin olen nyt päättänyt, vaikka se kova paikka tulee olemaan, mutta rakenneultran jälkeen en aio enää peitella vatsaani. Jos ultrassa on kaikki hyvin, niin sitten minä patsastelen ylpeänä tällä pystyyn nouseella vatsalla. Ja Let's face it, ei sitä enää muutenkaan piilotella. Tai yritys on hyvä, mutta muutamille se on jo teltoistakin huolimatta paljastunut kauppareissuilla.

Minulla on suloinen pikku kakkonen vatsassani ja kaikkien kipeiden kokemusten jälkeen aion uskaltaa olla ylpeä myös hänen muokkaamastaan vatsasta. Minä piru vie taistelen näitä pelkoja vastaan, vaikka hamaan tappiin saakka!

Mutta hei, silti. Nyt jo (ihan kohta) PUOLESSA VÄLISSÄ ollaan! Eikä jouluunkaan ole enää pitkä aika ;) 

Hurahda aika nopeasti <3

Olen jo kertonut, että yhdet läheisimmistä ystävistämme saivat juuri pienen tytön. Tämä on ollut yllättävän raskasta. Vauvaa tehtiin monta vuotta, joten olen todella onnellinen ystävieni puolesta. Samalla tuntuu entistä raskaammalta se, etten ole saanut vieläkään uutta plussaa kaikesta yrittämisestä huolimatta. Facebook ja Instagram ovat tulvillaan heidän vauvaonneaan. Oma elämä tuntuu tyhjältä, turhauttavalta ja jopa masentavalta. Ei ole mitään odotettavaa.

Meidät kutsuttiin tapaamaan uutta tulokasta samaan aikaan kuin toiset läheiset ystävämme - joiden laskettu aika on marraskuussa. En tiedä haluanko mennä. Mitä jos alkaa itkettämään? Voiko tuo päivä edes päättyä muuta kuin pahaan mieleen?

Vaikka minä kirjoitan raskaudesta, niin minun on hyvin vaikea kirjoittaa siitä. Ihailen kun ihmiset osaavat pukea sanoiksi sitä äidiksi kasvamisen onnea ja huolta. Tuntuu kun lukee muiden blogeja, että minä sanon täällä usein,että just noin ja kyllä ihan juuri noin. Ja sitten mietin päässäni tai sanon tänne tyhjille seinille, että miksi minä en osannut pukea tuotakaan sanoiksi kun noinhan se on?

Nyt ajattelin sitten yrittää. Vaikka edellisestä raskaudesta olisin tietysti toivonut myös saavani lapseni kotiin, niin ei se kuitenkaan käynyt niin. Nyt minun on ollut ammennettava kaikkea  muuta positiivista ja opettavaa kyseisestä kohtalosta ja kokemuksesta. Sillä kyllä se on tuonut myös hyvääkin. Ja olen hyvin ylpeä itsestäni, että osaan oikeasti ajatella niin.

Tässä taannoin keskustelin psykologini kanssa ja sanoin sille, että tämä raskaus tuntuu nyt luontevammalta, vaikkakin on erilailla pelottava. Mutta olen toisen odottaja, en ole enää ensikertalainen. En ole enää lukenut vauvaopuksia, että mitä milläkin viikolla tapahtuu. Olen kokenut nämä viikot jo, ehkä niiden lukeminen tulee loppuraskaudessa sitten. Olen kumminkin siinä mielessä rauhallisempi. Minä en enää puhu raskaudesta ystävilleni, ellei toki joku kysy. Ekalla kerralla siitä puhuminen taas jännitti, kun en osannut omaksua odottavan roolia. Nyt olen siinä kumminkin niin sisällä, etten koe tarvetta puhua siitä. Jännityksestä ja semmoisesta kyllä puhun. 

Mutta jännitys on vain siinä, että onnistuuko tämä. Viimeksi pelkäsin hirveästi sitä äidiksi tulemistakin. Nyt olen jo äiti, mutta saan muutamia kuukausia lisää aikaa valmistautua siihen vauvan kotiin tuloon ja elämään äitinä kotielämässä. Ja varmasti viimeksi, jotenkin käsittelin niitä 'äidiksi tulo'-pelkoja jo niin paljon, että nyt se tuntuu minusta luontevalta. Tulla uudelleen äidiksi. Elää kotona äitinä lapsen kanssa. Toki en minä ole aiemmin sitä vauva-arkea elänyt niin se on kokonaisuudessaa täysin uutta ja ihmeellistä ja eteen voi tulla mitä vaan, mutta en koe sitä pelottavana. Olen toistaiseksi osannut ajatella arkea armollisesti. Toivon, etten luo itselleni superäiti-paineita, että esim. kodin on oltava tip top jatkuvasti tai vaatteiden aina puhtaita. Tahra ja sotku siellä täällä kertoo elämästä. Ja sotkuinen äitikin kertoo siitä, että ollaan menty lapsen ehdoilla. 

Sellaisen paineen kyllä olen luonut jo itselleni, etten täysin miksään "nukkavieruksi" halua jämähtää. Edelleen arjessa pyörii myös äidin kampaajahetket ja ripsari edes laukussa, jos sen sitten jossain välissä edes kerkeisi sipaisemaan silmiin.

Mutta vaikka jännitys ja pelot raskauden jatkuvuudesta on kovat, olen silti tällä hetkellä onnellinen odottaja. Nautin pyöristyvästä vatsasta, uhkeasta povesta (normaalisti se litistyy niin, että kyllä siinä ehkä rinnat näkee, mutta...) ja punaisista poskista. Joo, siis nautin raskauden hehkusta. Vaikka myös kuivan ihon ja hormoninäpyt olen saanut myös kaveriksi. Kasvot eivät ole tasaiset vaan valojen heijastaessa siitä näkyy epätasainen pinta, mutta yritän olla antamatta niille suuria ajatuksia. Myös "naiselliset"napakarvat olen saanut ja pienen poskiuntuvan, mutta silti koen olevani naisellisempi kuin koskaan.  Johtuuko se sitten vain näistä ryntäistä :D

No mutta kiteytettynä, tällä hetkellä tämä matka pelottaa, vaikkakin samalla olen tästä hurjan onnellinen. Päämäärä ei VIELÄ pelota.